Kukaan ei kertonut, että piinapäivät jatkuvat positiivisen testin jälkeenkin

Tänään on kulunut 2 viikkoa ekasta raskaustestissä näkyneestä haamuviivasta, ja viikko virallisesta testipäivästä. Raskausviikkoja on nyt 5+3 ja olo on ihan normaali, aivan kuin ei olisi raskaana ollenkaan. Ehdin jo hieman huolestua oireettomuuttani, mutta sitten kävin vauva.infon foorumilla lukemassa ketjun, jossa oireettomat odottajat olivat saanet terveitä lapsia, ja olo parani. 🙂 Sitäpaitsi, saattaa olla että oireet alkavat vasta parin viikon päästä, jos alkavat.

Olen joutunut nyt viimeisen viikon aikana harjoittelemaan kovasti uskoa kohtaloon, ja tämä vaatii kyllä työtä. Nyt kun on raskaana, ei voi tehdä mitään raskauden onnistumisen eteen, vaan kaikki on kiinni alkiosta itsestään ja jossain määrin toki tuuristakin. Mitkään lääketieteelliset tutkimukset eivät kuitenkaan vaikuta siihen, että tuleeko sieltä lopulta terve lapsi, ne voivat vain helpottaa mieltä tai lisätä murheita, riippuen tutkimuksen tuloksista. Myöskään omilla elintavoillaan ei voi estää keskenmenoa, jos sellainen on tullakseen. On kuitenkin vaikea olla stressaamatta, vaikka asia ei ole omissa käsissä ollenkaan.

Kävin viikko sitten hCG-testissä. Vähän mietin, että kannattaako maksaa 44€ testistä, kun eka ultra on reilun viikon päästä testihetkestä, mutta sitten sain tietää, että pääsen testiin ilmaiseksi työterveyshuollon kautta, ja kun minulla oli muitakin verikoelähetteitä roikkumassa siellä, mietin, että ei ole mitään syytä jättää menemättä. Nyt kokemuksesta viisastuneena olen sitä mieltä, ettei missään nimessä olisi kannattanut mennä. Sain tulokseksi 228,5, mikä oli viitearvojen (200-800) sisällä kyseiselle päivälle (rv 4+4), mutta toki aika alapäässä. Klinikalla sanottiin, että jos tulos huolestuttaa minua, voin tulla toiseen kokeeseen 2 päivää myöhemmin, niin nähdään miten luku on noussut, koska yksittäinen mittaustulos ei kerro juuri mitään, vaan tärkeää on, että hCG nousee tarpeeksi nopeasti.

Tuosta tuloksesta alkoi pari päivää kestänyt tunnemylläkkä, jolloin hajoilin aivan totaalisesti siihen, etten voinut tietää, kehittyykö sisälläni oleva alkio normaalisti. Stressaannuin niin pahasti, että sain kaiken lisäksi migreenin, ja jouduin sitten ottamaan Sumatriptaania ja Buranaa. Onneksi stressin ei pitäisi lisätä keskenmenoriskiä, ja teratologinen palvelu näytti vihreää valoa migreenilääkitykselleni, muuten varmaan miettisin, että jos ei muuten, niin tieto hCG-arvosta viimeistään aiheutti hallaa alkiolle…

Soitin sitten vielä uudestaan klinikalle ja avauduin siitä, kuinka paljon tämä tieto sai minut stressaamaan, ja kysyin, miksi testiä oli ylipäätänsä suositeltu. Vastaus oli, että ihmisistä on yleensä kiva tietää heti alussa, että kaikki on hyvin. Mutta entä sitten, jos tulokset eivät kerro, että kaikki on hyvin?! Kun mitään ei voi varmuudella tietää, ennen kuin raskaus on sen verran pitkällä, että ultralla pystyy näkemään onko kaikki kunnossa, eikä vielä silloinkaan ole oikeasti varmuutta. Ultrallaakaan ei näe kaikkea, kromosomeista saa tarkempaa tietoa yleensä vasta lapsivesipunktiossa, jos sinne uskaltaa keskenmenoriskiltä mennä. Olen googlettanut kaiken mahdollisen hCG-tasoista ja niiden kasvuvauhdista, ja hitaasti kasvava hCG voi olla merkki esim. kohdunulkoisesta raskaudesta tai siitä että raskaus tulee menemään kesken. Korkea hCG voi kertoa, että on saamassa kaksoset tai lapsen jolla on Downin syndroma (trisomia 21), matala hCG voi taas olla merkki siitä, että lapsella on jokin toinen trisomia. Tai sitten lapsella ei ole mitään kromosomihäiriöitä, ja raskaana olevalla nyt vaan sattuu olemaan luonnostaan matala / korkea hCG-taso. Tämä artikkeli kertoo ihan perusasioita hCG-tasoista, jos kiinnostaa lukea tarkemmin.

Yllä linkittämässäni artikkelissa lääkäri toteaa näin:

Naistenklinikan Antenataaliosaston vastaava lääkäri Ansa Aitokallio-Tallberg kertoo, että äidit eivät yleensä tiedä omia hCG-pitoisuuksiaan.

”Istukkahormonitasoja ei seurata rutiinitarkastuksissa, sillä se ei ole tarpeellista normaalisti etenevissä raskauksissa. Hormonitasot vaihtelevat viikoittain ja normaalitasojen vaihteluvälit ovat suuria. Samalla raskausviikolla olevien äitien hCG-arvot voivat olla hyvin erilaiset. Yhtä normaalia hCG-tasoa siis ole, joten vertailu ei ole yksinkertaista.”

Minua ärsyttää suunnattomasti, että erehdyin mittauttamaan hCG-tasoni, koska en voi vielä useampaan kuukauteen tietää, onko alkion kromosomit normaalit. Sitä ennen voi tapahtua vaikka mitä, enkä halua viettää koko raskausaikaa stressaten asiasta jolle en voi mitään. Alkion kromosomit ovat jo mitä ne ovat, ja todennäköisesti ne ovat ihan normaalit. Siksi päätin nyt harjoitella kohtalouskoa ja yrittää ottaa elämän sellaisena kuin se tulee. Sen takia en myöskään mennyt lopulta mittauttamaan, että kasvaako hCG-tasoni normaalisti. Jos minulla on kasvanut riski saada keskenmeno, en halua tietää sitä, koska en kuitenkaan voi vaikuttaa asiaan! Eikä tuollaiseen asiaan voi varautua henkisesti mitenkään, joten tieto lisää vain tuskaa eikä tuo mitään positiivista mukanaan.

Ylihuomenna ultrassa saamme toivon mukaan nähdä ainakin, että raskaus sijaitsee oikeassa paikassa (ei siis ole kohdunulkoinen) ja jos hyvin käy, voimme ehkä nähdä alkionkin raskauspussin sisällä. Vähän pelottaa, että jos alkiota ei näy, että huolestunko taas ja alan pelkäämään tuulimunaraskautta, vaikka eihän näin varhaisilla viikoilla voi vielä sanoa mitään varmuudella. Pitää harjoitella kovasti tyyneyttä. Odotan kovasti sitä päivää, että alan luottaa siihen, että meille tulee lapsi.

Eilen veljentyttären ylioppilasjuhlissa veljen vaimon äiti kysyi, että aiotaanko me hankkia lapsia. Vastasin suunnilleen jotain, että joo, kyllä sitten kun on sen aika… Hän vielä jatkoi, että niitähän voi saada monella tapaa, adoptoidakin voi. Vaihdoin puheenaihetta nopeasti. Vanhat ihmiset ovat välillä vähän turhan suorapuheisia.

Positiivisia uutisia

Olemme elelleet tämän viikon epäuskon ja pelon limbossa, mutta pakko kai se on uskoa todeksi: alkio on nyt kiinnittynyt ja jos kaikki menee hyvin, meille syntyy tammikuussa lapsi!

ClearBlue positiivinen testitulos perjantaina 22.5.2015

Tänään lauantaina oli virallinen testipäivä, mutta päädyin tekemään ensimmäisen testin jo viime sunnuntaina. Minulla oli viime viikonloppuna vahva tunne siitä, että nyt on tärpännyt, joten en pystynyt enää odottelemaan. Olin myös lukenut netistä, että joillain ihmisillä oli näkynyt plussa jo DPO 10 (eli 10 päivää ovulaation jälkeen), joten koska viime sunnuntai oli 10 päivää punktiosta / hedelmöittymisestä, ajattelin, että ehkä jotain voisi jo näkyäkin. Ja niinhän siinä näkyikin, mutta viiva oli niin haalea haamu, etten ollut ihan varma, uskoisinko silmiäni. Teinkin sitten seuraavana päivänä uuden testin, jolloin testissä näkyi hyvin hyvin haalea, mutta silti selkeä, viiva.

Ajattelin alun perin, että olisi kiva saada hyvät uutiset nopeasti, mutta todellisuudessa en uskaltanut uskoa, että voisin olla raskaana. Minulla oli hyvin mielessä, että kyseessä voi olla kemiallinen raskaus*, koska luin hiljattain Vähän hymyä-blogista vastaavasta tapauksesta. Päädyimme siis vaimon kanssa roikkumaan usean päivän ajan limbossa, jossa puhuimme asiasta tyyliin ”jos tällä kertaa olisi tärpännyt”, vaikka tein joka päivä positiivisen raskaustestin. Käytin testaamiseen todella halpoja Sofi-merkkisiä liuskaraskaustestejä, ja kun viiva ei lähtenyt vahvistumaan, aloin jo huolestua toden teolla. Meillä oli kotona yksi ClearBluen digitaalinen testi, mutta olin luvannut vaimolle, että se tehdään vasta lauantaina. Keskiviikkona päätin kuitenkin, että nyt on pakko tehdä jotain tälle hermoilulle, ja hain apteekista kaksi kappaletta ClearBluen plussa-testejä. Se oli kyllä yksi elämäni parhaiten sijoitetuista 16 eurosta, sillä kun sitten keskiviikkoiltana tein ClearBluen testin, piirtyi siihen aivan selvä plussa, vaikka samasta pissasta tehty Sofi-liuskatesti oli edelleen todella hailakka.

Viikon lähentyessä loppua, alkoi optimismi ja luottamus kasvaa, ja perjantaina uskalsin jo soittaa klinikalle ja kertoa hyvät uutiset, vaikka alunperin sovittiin, että soittaisin vasta maanantaina. Sovimme myös ajankohdan ensimmäiselle ultralle, joka on kyllä todella aikaisin, eli viikolla 5+5 (eli 5 viikkoa ja 5 päivää edellisistä kuukautisista laskettuna). Syy tälle on se, että lähdemme seuraavana päivänä viikoksi Thaimaahan lomalle, ja kun tulemme takaisin, on meidän lääkärimme lomalla. Halusimme kuitenkin tavata nimenomaan juuri hänet, sillä olemme yrittäneet ja epäonnistuneet yhdessä niin monta kertaa viimeisen puolen vuoden aikana, että nyt olisi kiva nähdä myös iloisissa merkeissä. Aina voimme sitten mennä vielä toiseen ultraan myöhemmin, jos/kun tämä ensimmäinen on liian aikaisin, jotta voisimme kuulla sikiön sydänäänet.

Vaikka nyt olen virallisesti raskaana ja iloiset uutiset on kerrottu kolmelle läheisimmälle ystävällemme, on edelleen vaikea uskoa tätä todeksi, ja ennen kaikkea on vaikeaa olla luottavaisin mielin. Tarvitsisin nyt todella jotain koulutusta, että miten psyykata itsensä positiiviseen ajatteluun… Olen perusluonteeltani sekä optimisti että murehtija, eli uskon periaatteessa, että kaikki menee hyvin, mutta samalla päässä pyörii huolia kaikesta siitä, mikä voi mennä pieleen. On vaikeaa, kun tämä raskauden onnistuminen on asia, johon minulla ei ole minkäänlaista vaikutusvaltaa. Odotan kovasti sitä, että olisin jo niin pitkällä, että pystyisimme kuulemaan sikiön sydänäänet, koska sen jälkeen nähtävästi keskenmenoriski on selkeästi pienempi kuin ennen sitä.

Eilen minulla oli todella positiivinen fiilis, mutta tänään mieli on ollut hieman maassa, koska olen koko päivän kärsinyt ajoittaisista menkkamaisista kivuista. Olen ollut todella huolissani siitä, että mitä tämä nyt tarkoittaa, ja lopulta illalla keksin, mistä kivut voisivat johtua (muusta kuin keskenmenosta, siis). Käytin eilen viimeisen Lugesteron-tabletin, joita olen siis käyttänyt keltarauhashormonin korvikkeena IVF-hoidon takia. Normaalissa kuukautiskierrossahan keltarauhashormonin taso laskee juuri ennen kuukautisia, ja nyt minulla on ollut poikkeuksen korkeat hormonitasot, koska olen saanut hormonia sekä pillereistä että kasvavasta istukasta. Nämä tuntemukset voivat siis hyvin johtua ihan vain siitä, että lopetin Lugesteronin käytön, ja nyt kroppani kärsii vieroitusoireista. 😉 Onneksi olen maanantaina menossa verikokeeseen mittaamaan hCG:n arvon, joten silloin ainakin tulee jotain tietoa siitä, että onko istukkahormonin määrä normaalin rajoissa ja kaikki toivottavasti hyvin.

Tänään on kuulunut hyviä uutisia myös Irlannista – maa hyväksyi tasa-arvoisen avioliitolain kansanäänestyksellä!
YLE: Irlanti hyväksyi tasa-arvoisen avioliittolain

*Kemiallinen raskaus tarkoittaa tilannetta, jossa hedelmöittynyt alkio on yrittänyt kiinnittyä, mutta on epäonnistunut siinä, jonka seurauksena kuukautiset alkavat ajallaan tai hieman myöhässä. Jos tekee raskaustestin kovin aikaisin, se voi näyttää plussaa kiinnittymisyrityksen aikoihin, mutta muuttuu sitten negatiiviseksi. Aikana ennen raskaustestejä naiset eivät tässä tilanteessa useimmiten edes tienneet, että kiinnittymisyritys oli tapahtunut.

Koeputkihedelmöityskertomus

Nyt on ensimmäinen IVF-yritys ohi, ja yksi 5-päiväinen alkio tarttui matkaan. 🙂 Nyt odotellaan jännityksellä, että pysyykö se mukana kyydissä vai ei. Pakkaseen emme valitettavasti saanet yhtään alkiota, joten jos nyt ei tärppää, pitäisi taas tehdä uusi ja kallis koeputkihedelmöitys.

Kun olimme matkalla punktioon, mietin, että oikeastaan tämä IVF:hän on melkein kuin inseminaatio – ainoastaan lääkärikäyntejä on kahden sijasta neljä. Punktion jälkeen olin hieman eri mieltä… Kerron alla, että miten meillä meni tämä koeputkihedelmöitys. Varoitan herkempiä lukijoita, että alla on aika tarkkoja fyysisiä kuvauksia tilanteen etenemisestä.

Aluksi oli 40 minuutin suunnittelukäynti, jolloin päätettiin millä lääkkeillä ja miten hoito tehdään. Nyt tehtiin IVF lyhyen kaavan mukaan, eli hoito aloitettiin vasta tässä kierrossa, suoraan mun oman hormonitoiminnan päälle. Pitkässä kaavassa annetaan jo edellisessä kierrossa jarrupiikki, joka lamauttaa oman hormonitoiminnan kokonaan (sivuvaikutuksena on mahdolliset vaihdevuosioireet). Olen itse kokenut myös tämän pitkän kaavan, kun lahjoitin munasoluja 2 vuotta sitten, enkä kyllä itse huomannut juurikaan eroa pitkän ja lyhyen välillä, en siis saanut silloin mitään vaihdevuosioireita. 🙂 Nyt tällä kertaa munasolujani kasvateltiin Elonva-piikillä, joka on pitkävaikutteinen hormoni, eli yksi piikki vaikuttaa viikon ajan. Follikkeliultra sovittiinkin sitten viikon päähän, ja kolme päivää ennen follikkeliultraa aloitin myös jarrupiikkien käytön, minulla oli käytössä Orgalutran.

Follikkeliultrassa löydettiin 11 munasolua, joista osa oli hieman pieniä, eli sain vielä yhden kasvatuspäivän, jolloin iskin vatsanahkaan 200 IUI Bemfolaa. Punktio sovittiin neljän päivän päähän. Sain myös tuplairroituspiikit, sekä Gonapeptylin että Pregnylin. Tämän tarkoitus jäi hieman hämärän peittoon. Koko kasvatusaika meni hyvin ja kävin joogassakin normaalisti. Vasta punktiota edeltävänä päivänä alkoi paino tuntua munasarjoissa, ja istuminen muuttui tukalaksi punktiopäivän aamuna. Punktiopäivä itsessään oli sairaslomapäivä, ja hyvä niin. Olin aika tillin tallin operaation jälkeen.

Punktiossa minua jännitti eniten kanyylin laitto, ja kun oli sen aika, minua alkoikin pyörryttämään jo koko ajatus. Sain onneksi mennä makuulleni, ja vaikka kaikki meni tosi nätisti eikä sattunut yhtään enempää kuin verikokeen ottaminen, alkoi minua silti itkettää. Minulla on joku ihan hullu neulapelko, kun neula on jonkun toisen kädessä. Itseäni pystyn piikittämään vatsanahkaan suht helpostikin. Silloin kun lahjoitin soluja, oli odotusaika sen verran pitkä, että ehdin hyvin toipua kanyylin aiheuttamasta järkytyksestä, mutta nyt minut kutsuttiin punktioon melkein heti, ja hoipertelin sinne tärisevin jaloin. Onneksi sainkin sitten pian suoraan verenkiertoon rauhoittavia ja kipulääkettä.

Itse punktiosta mielikuvat on hieman hatarat, olin sen verran lääkepöllyissä. Vaimo osaa kertoa paremmin, mitä siellä tapahtui, kun hän oli henkisenä tukena ja näki koko ajan monitorilta ultraäänikuvasta, kun yksi toisensa jälkeen munasolut katosivat neulan sisään. 🙂 Sen tiedän, että ensin laitettiin paikallispuudutus emättimen pohjaan, mikä ei sattunut ollenkaan, vaikka olen kuullut että joillain tuntuu. Sitten lääkäri meni neulalla emättimen seinän läpi ja imi kaikki follikkelit talteen, ensin yhdeltä puolelta ja sitten toiselta. Tämä ei sattunut juuri ollenkaan, koska lääkitys oli kohdallaan. Koko operaatio oli kohtuullisen nopeasti ohi, ja saalis oli 11 munasolua, aivan kuten follikkeliultrassa oli näkynyt. Vasta punktion jälkeen alkoi munasarjoihin sattua, ja sainkin kanyylin kautta lisää kipulääkkeitä vielä levätessäni. Taisimme olla lepohuoneessa noin puolitoista tuntia, jonka jälkeen minusta tuntui siltä, että olisi hyvä lähteä kotiin. Siinä odotellessamme teimme yhdessä sudokuja ja välillä juttelimme hoitajan kanssa, kun hän kävi tsekkaamassa vointiani.

Kotiin päästyäni pääsinkin sitten heti oksentamaan. Oletettavasti sain sivuvaikutuksia Tramalista, jota tosiaan sain suonensisäisesti, ja olinkin koko iltapäivän niin huonovointinen, että nukuin vain. Olin edellisen punktiokokemuksen perusteella kuvitellut, että olisin voinut tehdä hieman töitä punktion jälkeen (minulla on tunnit miinuksella näiden hoitojen takia, ja pitäisi jaksaa tehdä niitä sisään), mutta tällä kertaa olinkin poissa pelistä koko päivän, eli sairasloma tuli todella tarpeeseen. Sain sairaslomatodistuksen, jossa ei ollut klinikan nimeä ollenkaan ja pelkkä koodi, joka sekin tarkoitti vatsakipua, joten pelkäsin ihan turhaan, että jos veisin sairaslomatodistuksen töihin, niin paljastuisi, että käyn hoidoissa. Tosin seuraavana päivänä kun vein todistuksen töihin, sain kuulla, että kai mä tiedän, että saa olla omalla ilmoituksella kaksi päivää poissa, että ei sun tätä olisi tarvinnut tuoda. Siinä sitten jouduin selittelemään, että kun nyt kävin lääkärissä, niin otin sen todistuksen vaikkei olisi tarvinnut… Taidan jättää ensi kerralla viemättä, jos joskus tämä tilanne vielä on edessä. 🙂

Punktion jälkeen munasarjat täyttyvät kudosnesteellä, ja olo onkin ollut hieman hankala. Vielä alkionsiirron yhteydessä lääkäri totesi, että neste ei ole vieläkään laskenut, joten en saa edellenkään urheilla tai tehdä mitään kiertoliikkeitä. Odotan kovasti, että pääsen joogaan, koska se on ainoa, mikä pitää mun niskajumituksen kunnossa… Onneksi munasarjat eivät varsinaisesti ole olleet kipeät kuin punktiopäivänä ja sen jälkeisenä päivänä. Pidempään jatkunut ongelma on sen sijaan ollut kipu virtsatessa, mutta sekin on onneksi jo nyt hellittänyt. Kaikki tämä on nähtävästi ihan normaalia ja kuuluu asiaan. Joten sanoisin, että hankalinta IVF-hoidossa on se, että viikko punktion jälkeen on sen verran kipeä alavatsa, ettei voi kuvitellakaan ottavansa juoksuaskelia.

Parasta IVF:ssä sen sijaan on se, että siinä saa väliaikatiedotteita munasolujen ja alkioiden edistymisestä. Punktion jälkeen saa heti kuulla munasolujen määrän (11), ja seuraavana päivänä sain kuulla kuinka moni niistä oli kypsiä (8) ja kuinka moni oli hedelmöittynyt normaalisti (5). Kaksi päivää punktion jälkeen sain kuulla, kuinka moni hedelmöittyneistä munasoluista oli kasvanut kaksipäiväiseksi alkioksi (3) ja lopulta viisi päivää punktion jälkeen sain tietää, että vain 1 alkioista oli selvinnyt blastokystivaiheeseen asti. Arvaukseni siitä, että vain 0-1 alkiota selviäisi, osui siis oikeaan… Niin kauan kun alkionsiirtoa ei ole tehty, on helppo odotella, koska on turhaa kuulostella kroppaa, kun ei siellä ketään kuitenkaan ole. Sen sijaan saa labrasta tietoa alkioiden kasvusta. Nyt, kun siirto on tehty, odottaminen on paljon vaikeampaa, kun sitä kuuntelee kaikkia mahdollisia tuntemuksia. Ja niitä tuntemuksiahan riittää, kun munasarjat on kipeät ja Lugesteron aiheuttaa pahoinvointia…. Pahinta oli heti alkionsiirron jälkeinen päivä, jolloin munasarjoja jomotti koko päivän töissä, joten arvatkaa vaan pystyinkö sekunniksikaan unohtamaan, että minulle oli edellisenä päivänä tehty alkionsiirto! Keskittyminenkin oli sitten sen mukaista… Onneksi eilen oli lomapäivä, niin ei tarvinnut edes yrittää keskittyä.

Alkionsiirto itsessään oli hyvin mukava operaatio, vähän kuin inseminatio, mutta helpompi. Siinä nimittäin käytettiin pehmeämpää ja huomattavasti kalliimpaa katetria, joten en edes tuntenut, kun se sujahti sisään kohdunsuun läpi. Samaan aikaan hoitaja ultrasi vatsapeitteen läpi, niin että lääkäri näkee mitä on tekemässä. Meille ei missään vaiheessa kerrottu mitään alkioiden luokituksia tai vastaavia, biologi sanoi vain, että meillä on yksi ”oikein hyvännäköinen” blastokysti. Meille suositeltiin jo heti kättelyssä viiden päivän viljelyä, jottei vahingossa siirretä hyvännäköistä kahden päivän alkiota, joka sitten lakkaakin kasvamasta. Nythän meillä oli 3 kappaletta kahden päivän alkioita, mutta vain yksi selvisi viisi-päiväiseksi. Ihan hyvä siis, että kumpaakaan niistä kelkasta tippuneista kavereista ei siirretty, koska siitä tuskin olisi seurannut mitään positiivista. Toisaalta, ei näistä aina tiedä ja toki joskus alkio voi pärjätä paremmin kohdussa kuin viljelyalustalla, mutta uskon kyllä itse, että parempi näin päin, ettei tehdä turhia siirtoja.

11 päivää siirrosta saa sitten tehdä raskaustestin. Aika on onneksi lyhyempi kuin inseminaation jälkeen, koska alkio on jo 5 päivää vanha siirron aikana. Testipäivä on siis 16 päivää punktion jälkeen, kun inseminaatioissa testi on ollut 16 päivää inseminaation jälkeen.

Lopuksi linkitän vielä blogikirjoituksen, joka oli mielestäni todella mielenkiintoinen ja informatiivinen: Parempia alkioita, enemmän raskauksia – Blastokystiviljelyn ja vitrifikaation avulla parempiin tuloksiin

Yksi pelko vähemmän :)

Edellisessä kirjoituksessani mainitsemani patti rinnassa paljastui normaaliksi rauhaskudokseksi. Nyt on helpottunut olo. 🙂

Menin töiden jälkeen lääkärille, ja oletin, että hän kokeilisi rintaa ja sanoisi, että ei syytä huoleen. Hän kyllä sanoi, että on erittäin epätodennäköistä, että kyseessä olisi mitään vakavaa, mutta sain kuitenkin lähetteen rintarauhasten ultraääneen. Ehdin siinä tutkimusten lomassa selittää jo koeputkihedelmöitystilanteeni, joten lääkäri oli sitä mieltä, että pidetään huoli siitä että saan tulokset jo tänään, vaikka sitten joutuisin menemään kilpailijalle ultrattavaksi. Sain kuitenkin ajan tunnin päähän samaan lääkärikeskukseen, tosin jouduin matkustamaan Helsingin keskustasta Tikkurilaan.

En onneksi ollut erityisen huolissani vaan ehdin jopa hieman nauttia kävelystä kun kävelin Tikkurilan asemalta lääkäriin. Vähän sain kuitenkin sydämentykytyksiä, kun kuulin sivukorvalla odotellessani, kun minua ennen tutkittavana ollut nainen sai ajan ohutneulatutkimukseen huomiselle. Siinä tuli sellainen olo, että nyt on tosi kyseessä, täällä ne rintasyövät löydetään. Onneksi heti ultraäänitutkimuksen alettua tuli taas turvallinen olo. Minut tutkinut radiologian erikoislääkäri oli sitä mieltä, että kyseessä on normaali rauhaskudos, eikä mammografiaa tarvita (sitä ei muuten saa tehdä jos on raskaana). Hän katsoi sitten samalla molemmat rinnat ja kainalot ja sain puhtaat paperit. Lääkäri suositteli tulemaan tutkimuksiin uudestaan 40-vuotiaana, vaikka seulonnat alkavat vasta 10 vuotta myöhemmin.

Nyt on hyvä olo eikä alkioiden kohtalokaan huolestuta niin paljoa, tärkeintä on, että perusasiat on kunnossa ja olen terve. Olen myös huojentunut, että vaikka tähän lääkärireissuun tuhraantui useampi tunti, sain tehdä sen vapaa-ajalla, kun minulla on jo ihan tarpeeksi miinustunteja töissä kun olen ravannut hedelmöityshoidoissa. Ja koko lysti meni työterveyshuollon piikkiin, joten yhtään rahaakaan ei kulunut. 🙂

Pelkotiloja

Koeputkihedelmöitysyritys on edistynyt hyvin, kerron siitä tarkemmin toisessa kirjoituksessa, kun tiedän enemmän. Ensi viikolla pitäisi olla tuoresiirto edessä.

Lauantaina vietettiin lapsettomien lauantaita, ja meillä meni aamu teemaan sopivissa tunnelmissa. Kaikki alkoi siitä, kun klinikalta soitettiin sovitusti väliaikatietoja. Tilanne on se, että meillä on kolme alkiota, joita nyt kasvatellaan blastokystivaiheeseen. Vaikka kolme on periaatteessa ihan ok, meille iski huoli siitä, että selviääkö yksikään alkioista siirrettäväksi asti, kun niitä on pudonnut matkasta niin hurjaa vauhtia tähän mennessä. Punktiossa munasoluja kerättiin 11 kappaletta, ja näistä 8 oli kypsiä. Niistä 5 kappaletta hedelmöittyi normaalisti, ja ainoastaan 3 jatkoi jakaantumista hedelmöittymisen jälkeen. Tällä vauhdilla meillä on ensi viikolla enää 0-1 alkiota jäljellä. Ja kun alkionsiirron jälkeen raskaus alkaa 30-50% todennäköisyydellä, on iso riski, että tämäkin yritys menee hukkaan. Kerron sitten miten kävi kun tiedämme sen.

On vaikea päättää, kuinka kauan koeputkihedelmöityksiä kannattaa jatkaa ja milloin on oikea aika luovuttaa ja yrittää minun sijaan saada vaimoa raskaaksi. Oma ajatus koeputkihedelmöitykseen lähtiessä oli, että tekisimme yhden IVF-hoidon, josta saisimme mukavan määrän alkioita pakkaseen, ja jos ekasta tuoresiirrosta ei tärppäisi, tekisimme pakastealkion siirtoja (PAS) x kappaletta, jolloin hyvin todennäköisesti tulisin ennemmin tai myöhemmin raskaaksi. PAS on huomattavasti halvempi kuin IVF, melkein samanhintainen kuin inseminaatio luovutetuilla siittiöillä (koska inseminaatiossa maksetaan oljista, ja PASissa ei), joten voisimme hyvin tehdä niitä tarvittaessa useampia. Mutta jos IVF:stä ei jää alkioita pakastettavaksi, niin sitten joutuukin tekemään heti uudestaan koko IVF-hoidon punktioineen kaikkineen, jos ei tärppää.

Tässä taistelee nyt kaksi vastakkaista toivetta – toive saada lapsi mahdollisimman pian, ja toive olla itse raskaana. Emme toki voi tietää kuinka helppoa / vaikeaa vaimolla on tulla raskaaksi ennen kuin olemme yrittäneet, mutta väkisinkin tässä käy mielessä, että odottaisimmeko jo lasta, jos olisimme päättäneet hoitaa häntä minun sijaani. Alkuperäinen suunnitelma oli kuitenkin, että olisimme molemmat raskaina, ja aloitimme minun kanssani koska olen vanhempi. On vaikea luopua tästä suunnitelmasta ja toiveesta, mutta samalla tulee myös realiteetit vastaan – IVF on todella kallista, ja onko järkeä pistää tähän loputtomasti rahaa, jos vaikka vaimo voisi tulla helposti raskaaksi? Samalla myös kello tikittää ja vanhenemme molemmat.

Eilen tuli pohdittua sitä, että voimmeko ylipäätänsä tehdä toista IVF-hoitoa, ja kauanko kestää säästää rahaa siihen. Jos vaihtaisimme halvempaan hoitomuotoon ja toiseen hoidettavaan, voisimme jatkaa nopeammin. Mutta voisimmeko oikeasti jatkaa nopeammin, vai olisinko ihan rikki siitä, etten tulekaan ikinä itse kokemaan raskautta? Kuinka paljon tarvitsisin aikaa, jotta olisin sinut asian kanssa ja voisin oikeasti olla iloisena mukana vaimolle tehtävissä hedelmöityshoidoissa? Vai olenko ikinä sinut asian kanssa, ja miettisin, että olisi vielä pitänyt yrittää lisää minun kanssani? Tulee mieleen pokerivertaus – kun on lähtenyt panostamaan, on vaikea perääntyä, vaikka tajuaisi, että on erittäin epätodennäköistä voittaa kyseinen kierros. Sitten laittaa helposti all-in, viimeisenä yrityksenä pelottaa muut pelaajat luovuttamaan, koska ei itse pysty luovuttamaan kun tuntuu siltä, että on jo panostanut liikaa… Tästä syystä mietimme, että olisiko pitänyt alunperinkin päättää, että vaimo synnyttää meidän lapset. Mutta silloin olisin luopunut haaveistani olla raskaana puhtaasti pelon takia, koska alustavissa tutkimuksissa ei ollut löytynyt mitään, minkä vuoksi en voisi tulla helpostikin raskaaksi. Minulle ei tullut mieleenkään edes ehdottaa tätä, mutta vaimo kertoi, että hän oli kyllä ajatellut asiaa, juuri koska minä otan nämä asiat paljon raskaammin kuin hän, ja olen jopa pelännyt lapsettomuutta nuorempana, kun ei ollut edes ajankohtaista yrittää.

Kovasti jossittelua, vaikka parhaassa tapauksessa meillä on kolme blastokystivaiheen alkiota, joilla yrittää raskautta. Pahimmassa tapauksessa taas saamme ensi viikolla kuulla, että yksikään alkio ei ole selviytynyt eikä meillä ole mitään mitä voisi siirtää. Eiköhän me tehdä kuitenkin niin, että katsotaan miten tässä käy ja sitten keskustellaan lääkärin kanssa mitä seuraavaksi kannattaa tehdä. Ainoa mikä on varmaa, on että toista IVF:ää ei kyllä heti tehdä jos tämä menee mönkään. Ehkä kaikesta huolimatta oli hyvä, että me puhuttiin näistä asioista, koska emme ole ihan hirveästi jutelleet tunteista, mitä hoitojen pitkittyminen ja lapsettomuuden pelko herättää. Vaikka kaikki menisi hyvin, ei tästä puhumisesta ainakaan haittaa ole. 🙂

Ja jotta ei olisi turhan huoleton olo, niin löysin eilen myös patin toisesta rinnastani. Päädyin tunnustelemaan rintojani, koska toinen niistä oli hieman kipeä, ja juuri se patti teki kipeää kun sitä paineli. Tällä kertaa googlettelusta seurasi kuitenkin helpotus – minulle selvisi ensinnäkin, että patit rinnoissa voivat olla hyvin monenlaisia asioita, eivätkä ne mitenkään automaattisesti tarkoita syöpää. Lisäksi selvisi, että syöpäkasvaimet ovat usein kivuttomia ja lujasti kiinni kasvualustassaan, kun taas tämä minun pattini on hieman kipeä eikä näytä olevan kiinni missään, vaan tuntuu enemmän irtonaiselta kun sitä työntää. Varasin kuitenkin lääkärin huomiselle että asiaa voidaan tutkia, ja meinasin soittaa myös klinikalle ja sanoa asiasta. Ehkä sielläkin voidan tutkia mun rinta, ja jättää alkionsiirto tekemättä, jos on yhtään riski, että kyseessä olisi syöpä. Mä oon kyllä monesti ennenkin pelännyt syöpää (esim. luomien takia) ja joka ikinen kerta olen huolestunut turhasta, toivotaan että sama meininki jatkuu. 🙂

Lisäys: Ei ollut syöpää, pelästyin turhaan. 🙂