Liian myöhään

Marraskuu lähestyy loppuaan, ja kohta on kulunut vuosi ensimmäisestä inseminaatiosta. Ensikäynnistä klinikalla on nyt kulunut 2,5 vuotta. Olemme kohta seurustelleet 4 vuotta ja naimisissa olemme olleet vähän yli 2 vuotta. Olemme myös olleet Sateenkaariperheet ry:n jäseniä kohta 4 vuotta, mutta järjestöön kuuluminen alkaa tuntua vain entistä hullummalta, kun ei meillä vieläkään ole lapsia (en silti aio erota).

Sanotaan, että lasten hankkimiselle ei oikein ikinä ole oikeaa aikaa, ja se tunne on ollut vahvasti läsnä myös omassa elämässä. Olemme halunneet lapsia yhdessä niin kauan kuin olemme ylipäätänsä olleet yhdessä, ja tuntuu siltä, että olemme auttamattomasti jo myöhässä. Olen itse ajatellut jo nuoresta saakka, etten hanki lapsia alle kolmekymppisenä (tähän saattoi vaikuttaa se, että omat vanhempani olivat jo iäkkäämpiä minut saadessani, äiti jo yli 40), mutta kuvittelin aina, että saisin lapsia alle 35-vuotiaana. Nyt se on mahdotonta. Vaimo taas on ajatellut, että jos hän ylipäätänsä ikinä saisi lapsia, niin se tapahtuisi ennen kuin hän täyttää 30. Sekin rajapyykki on jo jonkin aikaa sitten mennyt ohi. Meillä on vahvasti sellainen tunne, että meidän olisi jo pitänyt saada lapsia, että jos me niitä vielä saamme, niin se tapahtuu liian myöhään. Toivottavasti tämä tunne menee ohi, jos me joskus niitä lapsia saamme.

Nyt tuntuu myös omalla kohdalla siltä, että jos minä aion joskus olla raskaana, tämä prosessi olisi pitänyt aloittaa paljon aiemmin, silloin kun munasolut vielä olivat paremmassa kunnossa ja ennen kuin papa-kokeessa löytyi solumuutoksia. Kyllähän vaarattomia muutoksia oli jo havaittu papa-kokeessa useamman kerran aiemminkin, mutta ne olivat aina hävinneet vuoden päästä, enkä osannut ajatella, että niiden takia pitäisi kiiruhtaa lastenhankintaa. Useimmitenhan muutokset häviävät ja pysyvät poissa, jolloin niillä ei ole merkitystä raskaaksitulemisen kanssa. Jotenkin en myöskään osannut pelätä, että munasolut eivät olisi kunnossa, kun oma äitini sai minut yli 4-kymppisenä.

Samalla en tiedä, että miten tässä olisi voinut tehdä eri tavallakaan. Emme ole seurustelleet kuin 4 vuotta, ja on ehdottomasti parempi, ettei meillä ole lapsia aiempien kumppaneiden kanssa. Aina on ollut jotain, mikä on estänyt hoitoihin hakeutumista: gradun kirjoitus, remontti, häät, työpaikanvaihto, asunnonvaihto ja tietenkin ihan vain itsekäs halu elää edes vähän aikaa ihan vain kahdestaan, nauttien nuoruudesta ja vapaudesta ennen lasten tuloa.

Osa meistä haluaisi vain jättää tämän kaiken taakseen ja jatkaa mukavaa elämää kahdestaan. Samalla on kuitenkin selvää, että siinä olisi suuri riski siihen, että valinta alkaisi kuitenkin vielä kaduttamaan. Miten sitä edes voisi tehdä tuollaisen päätöksen, jos samalla kuitenkin vielä toivoo lapsia? Kai se on vaan jatkettava yrittämistä ja toivottava, että joskus meidänkin aika koittaa.

Loop-hoito

Olin tänään Loop-hoidossa, ja toivon kovasti, että tämä koettelemus olisi pian ohi! Kaikki alkoi siis siitä, että papa-seulonnassa löydettiin solumuutoksia, minkä takia sain kutsun kolposkopiaan. (Kirjoitin kolposkopia-käynnistäni blogissani kuukausi sitten.) Tulosten piti tulla 4-6 viikon sisällä, mutta ne tulivatkin jo kahdessa viikossa, ja sain kutsun Loop-hoitoon, joka tehtiin tänään, kuukausi ja yksi päivä kolposkopian jälkeen. Koepaloista oli löytynyt CIN2-tyyppisiä muutoksia, mikä tarkoittaa keskivahvaa muutosta (asteikko on 1-3). Tänään poistettiin muutokset sähkösilmukalla, ja nyt odottelen patologin lausuntoa, että saatiinko kaikki pois. Jos kaikki on hyvin, jatkossa on luvassa enää seurantakäyntejä, mutta huonolla tuurilla joudun vielä uudestaan Loop-hoitoon, jos näyttää siltä että kaikkia muutoksia ei saatu kerralla pois. Tämä vaihtoehto huolestuttaa minua, sillä lääkäri sanoi, että hän pyrki poistamaan mahdollisimman pienen alueen, jotta riskini ennenaikaiseen synnytykseen pysyisi mahdollisimman pienenä.

Loop-hoito ei itsessään ollut mitenkään paha, kohdunsuu puudutettiin hyvin. Sain neljä piikkiä puudutusainetta, joista ensimmäinen tuntui pienenä nipistyksenä, ja toisesta, kolmannesta ja neljännestä piikistä en tietäisi mitään, ellei minulle olisi kerrottu niistä. Olin siis hyvin puutunut, eikä itse hoito tuntunut miltään, tunsin ainoastaan spekulan, joka sisälläni oli. Itse toimenpide kesti vain muutamia sekunteja, mutta kaiken kaikkiaan olin hoitopöydällä varmaan kymmenisen minuuttia. Minulle sattui ihana hoitaja joka piti minua kädestä kiinni ja puhui minulle hoidon aikana, mistä oli valtava apu, koska minua jännitti niin että jalat meinasivat täristä.

Ikävintä tässä on se, että ei voi tietää, mitä tämä tarkoittaa tulevaisuuden kannalta. Todennäköistä on, että kaikki menee hyvin ja voin jatkaa tämän jälkeen elämääni normaalisti, mutta se pelottaa, että kuinka suuri riski on, että nämä muutokset uusiutuvat? Entä jos ne uusiutuvat monta kertaa, mitä se tarkoittaa? Nyt on harvinaisen selvää, että ei voi varmuudella ajatella, että elämä tulee menemään tietyllä tavalla. Kerroin lääkärille hedelmöityshoidoista, mutta hän ei halunnut ottaa kantaa jatkoon enempää, kuin että odotellaan patologin vastaukset ja sen jälkeen voin keskustella lapsettomuuslääkärini kanssa milloin jatkamme hoitoja. No, kai sitä voi sitten varata jutteluajan… Viimeksi kun nähtiin lääkäriä (punktion jälkeen), sovittiin että otamme yhteyttä sitten kun haluamme tehdä alkionsiirron. Nyt tuntuu, että kysymys onkin, että milloin aikaisintaan kannattaa tehdä alkionsiirto. Tuntuu, että minut on jätetty ihan tuuliajolle – haluaisin että joku kertoisi mitä tämä kaikki tarkoittaa ja mitä nyt pitää tehdä.

Jälkiviisaana voi miettiä aiempia valintojaan ja sitä, tuliko tehtyä oikea valinta. Olimme juuri aloittaneet toisen IVF-hoidon, kun papaseulonnan tulokset kolahtivat postiluukusta, ja nyt voin sanoa, että olen iloinen, että päätimme, että ei yritetä saada minua raskaaksi ennen kuin tämä asia on selvitetty loppuun asti. Lapsettomuuslääkärimme oli sitä mieltä, että papa-tulos ei ollut erityisen huolestuttava, että alkionsiirto voidaan kyllä tehdä, mutta itse pelkäsin, että mahdollinen muutosten hoito jää sitten odottamaan raskauden päättymistä, jos onnistuisin tulemaan raskaaksi. Kysyinkin tänään Kätilöopiston lääkäriltä, että olisiko minulle tehty tätä Loop-hoitoa, jos olisin ollut raskaana, ja vastaus oli ei. Jos olisin ollut raskaana, oltaisiin jääty odottelemaan ja tarkkailemaan ja tehty hoito vasta synnytyksen jälkeen. Olen iloinen, että näin ei käynyt, sillä siinä olisi mennyt raskausaika ihan pipariksi kun sen sijaan, että olisin miettinyt, että sisälläni kasvaa lapsi, olisin miettinyt, että sisälläni kasvaa syöpä… Minulla siis EI OLE syöpää, mutta jos näitä solumuutoksia ei olisi poistettu, niin olisin kyllä ehtinyt kuvitella yhtä sun toista siitä kuinka ne kasvavat ja muuttuvat, vaikka oikeasti ne olisivat yhtä hyvin voineet jopa poistua ihan itsestään raskauden aikana.

Nyt täytyy vaan harjoitella ahkerasti huoletonta elämänasennetta. Helpommin sanottu kuin tehty kun on tällainen krooninen murehtija kuten minä, mutta ei kai tässä muukaan auta.

Leffoja ja suudelmia

Breaking the Girls

Me vietimme pyhäinpäivää elokuvia katsellen, ja päädyimme katsomaan kaksi elokuvaa, joissa oli sama idea: Breaking the Girls ja Wild Things (Villit kuviot). Kumpikin elokuvista toimii sitä paremmin, mitä vähemmän niistä tietää, joten olen hieman järkyttynyt, että Breaking the Girlsin trailerissa paljastetaan puolet juonesta – älkää siis katsoko traileria, se pilaa leffan! Breaking the Girls on Jamie Babbitin, joka tunnetaan sellaisista 90-luvun lesboklassikoista kuten But I’m a Cheerleader ja Itty Bitty Titty Committee, ohjaama. Elokuvan idea perustuu Alfred Hitchcockin elokuvaan Strangers on a Train, joka taas perustuu Patricia Highsmithin samannimiseen esikoisromaaniin. Jamie Babbit kommentoi esikuvaansa:

I think Patricia Highsmith would have liked to have written Strangers on a Train with women, as the butch lesbian she was, but since she was closeted and freaked out about writing anything even remotely gay, Strangers on a Train turns out to be about a bunch of guys. I also really liked the idea of remaking Strangers on a Train in a form that Patricia Highsmith would enjoy.

Pidin kovasti Breaking the Girls-elokuvasta, siinä oli jännä tunnelma enkä kyllä ollenkaan arvannut juonenkäänteitä. Olen lukenut netistä kritiikkiä leffaa kohtaan jossa tartutaan kiinni siihen, että elokuvan lesbot ovat pahoja murhaajia (tai ainakin joku/jotkut heistä ;)), mutta ehkä en sitten ole itse vielä katsonut tarpeeksi montaa vanhaa ja masentavaa lesboelokuvaa, koska en tullut ollenkaan ajatelleeksi, että se olisi paha asia. (Itse olen ainoastaan saanut yliannostuksen niistä elokuvista, joissa on onneton loppu ja/tai lesbohahmo kuolee.)

Wild Things oli tehty selkeästi suuremmalla rahalla ja isommilla nimillä kuin Breaking the Girls, mutta en kyllä pitänyt siitä yhtä paljon kuin Breaking the Girlsistä. Leffassa oli useita asioita mitkä häiritsivät. Loppu siinä tosin oli harvinaisen hyvä, olen todella iloinen että olin onnistunut kaikki nämä vuodet välttämään spoilaantumista elokuvasta. Ainoa tieto mikä minulle oli jäänyt päähän, oli että Neve Campbell ja Denise Richards suutelevat elokuvassa.

Se suutelukohtaus Villit kuviot-elokuvassa

Tämä suutelukohtaus saikin meidät keskustelemaan, että milloin olemme ensimmäisen kerran nähneet naisten suutelevan keskenään elokuvassa. Vaimolle ensimmäinen elokuva oli juuri Wild Things, eikä hän osannut ollenkaan odottaa sitä kun meni kavereidensa kanssa leffaan katsomaan kyseistä elokuvaa. Tämä yllätys on jäänyt vaimolle elävästi mieleen, sillä hän ei siihen aikaan ollut edes itse vielä tajunnut pitävänsä naisista.

Itselleni ei ole jäänyt mieleen mitään tarkkaa mielikuvaa siitä ”ekasta kerrasta”. Muistan, että yksi ensimmäisistä lesboelokuvista jonka näin, oli Paistetut vihreät tomaatit, vaikka kyseisessä leffassa ei kyllä suudella ollenkaan, jotta homofobinen yleisö voisi kuvitella että päähenkilönaiset ovat vain ”hyviä ystäviä” keskenään. Kirjassa sentään käy kyllä selväksi, että kyseessä oli rakkaussuhde. Toinen minuun suuresti vaikuttanut elokuva oli Fucking Åmål, jossa kyllä suudeltiin, mutta enemmän minuun teki vaikutuksen elokuvan koko sisältö. Se on edelleen yksi parhaista elokuvista mitä olen nähnyt, harvinaisen aito kuvaus nuoruudesta 90-luvulla.

Idgie ja Ruth Fried Green Tomatoes-elokuvassa

Olen sillä tavalla outo, että tykkään pitää kirjaa asioista, joten minulla on excel-taulukko kaikista elokuvista mitä olen elokuvateattereissa nähnyt. Kun muisti on hatara, taulukko pelastaa. Paljastui, että ensimäinen näkemäni leffa, jossa naiset suutelevat keskenään, on Bound. Olin silloin 16-vuotias ja Gina Gershon oli mielestäni erittäin seksikäs. 🙂

Jennifer Tilly & Gina Gershon Bound-elokuvassa

Jäin miettimään, että onko muille ollut tärkeää nähdä kuvauksia naisten välisestä rakkaudesta valkokankaalla ja/tai televisiossa? Onko se jäänyt mieleen, kun ensimmäisen kerran näki kahden naisen suutelevan? Vai onko nykyään tämä näky jo niin yleinen, että on mahdotonta muistaa milloin on siihen ekan kerran törmännyt? Silläkin on varmaan merkitystä, kuinka nuori on ollut kun tämä on tapahtunut. Itse olen jo yläasteella aktiivisesti etsinyt kuvauksia homoseksuaalisuudesta, kun taas vaimo ei silloin vielä ollut tajunnut olevansa kiinnostunut sellaisesta. Minä en ikinä yllättynyt näkemästäni, sillä etsin tarkoituksella käsiini itseäni kiinnostavia elokuvia, kun taas vaimo ehti aidosti yllättyä kun näki Villit kuviot elokuvateatterissa.

Fucking Åmål-elokuvalippu