Marraskuu lähestyy loppuaan, ja kohta on kulunut vuosi ensimmäisestä inseminaatiosta. Ensikäynnistä klinikalla on nyt kulunut 2,5 vuotta. Olemme kohta seurustelleet 4 vuotta ja naimisissa olemme olleet vähän yli 2 vuotta. Olemme myös olleet Sateenkaariperheet ry:n jäseniä kohta 4 vuotta, mutta järjestöön kuuluminen alkaa tuntua vain entistä hullummalta, kun ei meillä vieläkään ole lapsia (en silti aio erota).
Sanotaan, että lasten hankkimiselle ei oikein ikinä ole oikeaa aikaa, ja se tunne on ollut vahvasti läsnä myös omassa elämässä. Olemme halunneet lapsia yhdessä niin kauan kuin olemme ylipäätänsä olleet yhdessä, ja tuntuu siltä, että olemme auttamattomasti jo myöhässä. Olen itse ajatellut jo nuoresta saakka, etten hanki lapsia alle kolmekymppisenä (tähän saattoi vaikuttaa se, että omat vanhempani olivat jo iäkkäämpiä minut saadessani, äiti jo yli 40), mutta kuvittelin aina, että saisin lapsia alle 35-vuotiaana. Nyt se on mahdotonta. Vaimo taas on ajatellut, että jos hän ylipäätänsä ikinä saisi lapsia, niin se tapahtuisi ennen kuin hän täyttää 30. Sekin rajapyykki on jo jonkin aikaa sitten mennyt ohi. Meillä on vahvasti sellainen tunne, että meidän olisi jo pitänyt saada lapsia, että jos me niitä vielä saamme, niin se tapahtuu liian myöhään. Toivottavasti tämä tunne menee ohi, jos me joskus niitä lapsia saamme.
Nyt tuntuu myös omalla kohdalla siltä, että jos minä aion joskus olla raskaana, tämä prosessi olisi pitänyt aloittaa paljon aiemmin, silloin kun munasolut vielä olivat paremmassa kunnossa ja ennen kuin papa-kokeessa löytyi solumuutoksia. Kyllähän vaarattomia muutoksia oli jo havaittu papa-kokeessa useamman kerran aiemminkin, mutta ne olivat aina hävinneet vuoden päästä, enkä osannut ajatella, että niiden takia pitäisi kiiruhtaa lastenhankintaa. Useimmitenhan muutokset häviävät ja pysyvät poissa, jolloin niillä ei ole merkitystä raskaaksitulemisen kanssa. Jotenkin en myöskään osannut pelätä, että munasolut eivät olisi kunnossa, kun oma äitini sai minut yli 4-kymppisenä.
Samalla en tiedä, että miten tässä olisi voinut tehdä eri tavallakaan. Emme ole seurustelleet kuin 4 vuotta, ja on ehdottomasti parempi, ettei meillä ole lapsia aiempien kumppaneiden kanssa. Aina on ollut jotain, mikä on estänyt hoitoihin hakeutumista: gradun kirjoitus, remontti, häät, työpaikanvaihto, asunnonvaihto ja tietenkin ihan vain itsekäs halu elää edes vähän aikaa ihan vain kahdestaan, nauttien nuoruudesta ja vapaudesta ennen lasten tuloa.
Osa meistä haluaisi vain jättää tämän kaiken taakseen ja jatkaa mukavaa elämää kahdestaan. Samalla on kuitenkin selvää, että siinä olisi suuri riski siihen, että valinta alkaisi kuitenkin vielä kaduttamaan. Miten sitä edes voisi tehdä tuollaisen päätöksen, jos samalla kuitenkin vielä toivoo lapsia? Kai se on vaan jatkettava yrittämistä ja toivottava, että joskus meidänkin aika koittaa.
Sateenkaarella 
En usko, että on vielä liian myöhäistä! Meillä on vähän samantyyppinen tausta, eli järkisyistä ajattelimme, että ensin yritämme saada vanhemman osapuolen raskaaksi ja tie vei IVF:een asti (6 inssin jälkeen), vaikkei mitään syytä lapsettomuudelle löytynyt ja ikääkin oli himpun verran alle 35. No sitten me jääräpäät vihdoin vaihdoimme minuun ja tulin ekalla luomuinssillä raskaaksi. Ikää oli minullakin siinä vaiheessa jo yli 30. Tuli vähän sellainen idiootti olo. Kuinka paljon aikaa ja rahaa menikään hukkaan. Totta kai se raskaus- ja synnytyskokemus olisi ollut varmasti tärkeää toiselllekin, mutta tuntuu, että mitä enemmän aikaa kuluu, sen merkitys häviää. Hän on ihan samalla lailla äiti kuin minäkin. Vauva ei myöskään missään vaiheessa alkanut syödä rintaa, joten kumpikin syötti lasta alusta lähtien yhtä usein, kun vauva ei ollut mitenkään liimautunut pelkästään minuun koko ajan. Nämä ovat sellaisia asioita, joita ei vaan voi tietää etukäteen.
Tsemppiä teille!♡
Emme mekään usko, että vielä olisi liian myöhäistä saada lapsia! (Siis siinä mielessä, ettei se onnistuisi.) Enemmänkin kyse on tunteesta, että niitä lapsia pitäisi olla jo, ja siksi olemme myöhässä. Tavallaan meillä oli tämä tunne jo ennen kuin olimme käyneet ensimmäisessä inseminaatiossakaan – elämä oli vienyt mennessään eikä ollut ollut oikea aika aloittaa, ja samalla tuntui kuitenkin siltä, että niitä lapsia pitäisi jo olla. Osittain tämä johtui varmaan siitä, että osalla kavereista oli jo lapsia, ja oli siksi itse ikään kuin kehityksestä jäljessä. Paitsi ei tuossakaan oikein järkeä ole, kun kuitenkin aika monikin kaveri vasta yrittää tulla raskaaksi, joten heidän kanssaan olemme nyt samassa veneessä.
Kiitos kokemuksenne jakamisesta! Saa nähdä minne elämä vie meitä, vain aika näyttää. 🙂 Kiitos tsempeistä!
Ymmärrän tuon pelon liian myöhässä olosta todella hyvin. Olemme vähän päälle kolmekymppisiä ja olleet yhdessä jo yli 9 vuotta, ja jos olisimme heteropari, meillä olisi varmasti jo lapsi tai useampikin. Nyt, kun lapsenhankinta on monimutkaisempi ja kalliimpi projekti ja raskaus ei voikaan tapahtua ihan hetken huumassa tai puolivanhigossa, oli kynnys hedelmöityshoitoihin hakeutumisessa kohdallamme aika (ehkä liian?) korkea. Tietenkin on hyvä asia että lapsen hankinta on oikeasti mietitty juttu ja siihen on yritetty varautua ja valmistautua parhaansa mukaan, mutta toisaalta siinä on se vaara, että sitä ”oikeaa aikaa” odottaa liian pitkään, kun painotetaan liikaa järkeä eikä mennä tunteiden mukaan. Joskus minua harmittaa ettemme aloittaneet aiemmin. Etenkin, jos nyt vielä raskaaksi tuleminen venyy, ja pahimmillaan vuosia kuluu ennen lapsen syntymää. Mietin myös sitä, että riittääkö aika enää sisaruksen hommaamiseen? Haaveeni kolmesta lapsesta olen jo aikalailla yrittänyt unohtaa, siihen ei taida meillä aika enää riittää. Minttu on aina aiemmin ollut ehdottomasti sitä mieltä, ettei halua olla raskaana sen jälkeen kun on täyttänyt 35, että lapset täytyy hankkia nuorina. Mutta nyt, kun tuohon ei ole enää montaa vuotta jäljellä, ja ensimmäinenkin lapsi on vasta yrityksen alla, on Mintullakin alkanut mieli muuttumaan. Aika on niin epäreilu naisille eikä miesten tarvitse samalla tavalla stressata – pikkusisarukseni ovat syntyneet isäni ollessa jo yli viidenkymmenen! Mutta toisaalta, kaikesta murehtimisesta huolimatta, olemme tehneet päätöksemme niillä tiedoilla mitä meillä on ollut ja nyt elämäntilanteemme ja resurssimme ovat oikeasti parempia lapsen hankintaa ajatellen kuin ne ovat olleet aiemmin. Ja vaikka ajan kuluminen huolettaa, on meillä ja teillä oikeasti vielä useita vuosia aikaa. Tsemppiä siis niin sinne kuin tännepäin! 🙂
Meillä on ihan sama tilanne, jos olisimme heteropari, olisimme varmasti aloittaneet yrittämisen jo aiemmin ja mahdollisesti olisimme ehtineet jo pidemmälle tässä vaiheessa. Kun aloitimme seurustelun, olimme niin suuressa rakkauden huumassa että näen että olisimme saattaneet jopa päätyä samantien yrittämään lasta, kuten jotkut tuntemani heteropariskunnat ovat tehneet. Toisaalta olen aina ollut aika jalat maassa tyyppi, joten saattaa olla että gradun kirjoitus olisi siinäkin tilanteessa estänyt raskaaksi tulemisen…
Nyt näin jälkikäteen ajateltuna meidän olisi ehkä kannattanut vaihtaa ensin synnyttävää osapuolta ennen kuin edes aloitimme, sillä minun työpaikanvaihdokseni tosiaan viivästytti projektin aloittamista aika lailla. Toisaalta siinä vaiheessa olimme jo tehneet kaikki alkututkimukset ja olimme tilanteessa, että olisimme vaan voineet soittaa ja varata ajan inssiin, joten ainakaan itselleni ei tullut mieleen, että rupeaisimme käymään alkututkimuksia uudestaan läpi vaimon kanssa. Tutkimusten perusteella vaikutti myöskin siltä, ettei minulla pitäisi olla mitään vaikeuksia tulla raskaaksi, joten tietenkin ajatus oli, että kunhan vain aloitamme, niin sitten kestää korkeintaan puoli vuotta, ja olen jo raskaana, ja hyvällä tuurilla vain kuukausi tai pari. Nyt jälkiviisaana näkee, että jos olisimme vaihtaneet synnyttäjää heti silloin kun minä sanoin että siirretään inssejä koska nyt ei ole minulle hyvä hetki tulla raskaaksi, ja vaimolla olisi tärpännyt nopeammin, niin olisimme nyt siinä tilanteessa, että yrittäisimme toista lasta, emmekä vasta ensimmäistä. No, kun ei ollut sitä kristallipalloa silloin…
Itselläni ei onneksi ole ollut mitään ajatuksia siitä, milloin viimeistään haluaisin olla raskaana, paitsi ehkä että en enää vaihdevuosien jälkeen. 😉 Vaimolla tosiaan oli tuo 30:n raja, joka jo on ylittynyt, joten hänellä on hieman sopeutumista tilanteeseen. Mutta ei kai tässä auta muu kuin sopeutua, koska sekin tuntuisi hullulta, että heittäisi unelman lapsista mäkeen vain siksi, että joku teoreettinen raja ylittyi, vaikka fyysisesti raskaudelle ei olisi mitään esteitä. Se on vaan harmi että henkinen raja on välillä alempi kuin fyysinen raja, ja tämä voi olla ongelma miehillekin. Onneksi rajojaan voi venyttää jos elämä ei mene niin kuin toivoo.
Tsemppiä teille piinapäiviin, toivottavasti teillä on onni matkassa ja tärppi tulee pian! 🙂
Tänään alkoi nimienkeruu äitiyslakia varten. Jos meillä olisi jo lapsia, tai raskaus olisi jo pitkällä, voisin mielelläni puhua lain puolesta ja kertoa meidän tarinaamme. Nyt joudumme kuitenkin puhumaan laista vain yleisellä tasolla, koska emme halua kertoa, että yritämme lasta. Harmittaa, kun joutuu piilottelemaan näin isoa ja tärkeää asiaa. Tässäkin mielessä tuntuu siltä, että olemme myöhässä, kun ei meillä vieläkään ole lapsia.
Mitä teille kuuluu? 🙂
Itseasiassa hyvää, olemme taas kehissä pitkän hoitotauon jäljiltä. Hassua, että laitoit kommentin, juuri kun mietin, että nyt viikonloppuna täytyy kyllä kirjoittaa mitä meillä kuuluu. 🙂