Alkuraskauden epätodellisuus

Jos tämä olisi yllätysraskaus, enkä olisi kartalla kuukautiskierrostani, niin en kyllä osaisi ollenkaan arvata, että saattaisin olla raskaana nyt. Klassisista raskausoireista minulla on tasan yksi – kuukautisten jääminen pois. Onhan tässä toki kaikenlaista pientä oiretta, joiden uskoisin johtuvan raskaudesta, mutta ei toisaalta mitään sellaista, jota en olisi kokenut myös joskus aiemmin, kun en ole ollut raskaana. Esimerkiksi minulla on nyt parina päivänä ollut lievää kuvotuksen tunnetta välillä, mutta se tuntuu ihan samalta kuin silloin, kun on joutunut nousemaan sängystä kesken unien eikä ole oikein vielä herännyt päivään. Minua myös väsyttää aika lailla työpäivien jälkeen, mutta kyllä minua väsytti jo ennen raskauttakin. Väsyttääkö minua nyt enemmän? En osaa sanoa. Vaimo sanoi, että hän oli eilen katsonut, että onko vatsani jo kasvanut, mutta hän ei ollut varma. Katsoin itse vatsaani peilistä, ja minusta se näytti vähän isommalta, mutta en minä toisaalta muista kovin tarkasti, miltä vatsani on ennen näyttänyt. Mitään valokuvia ei ole tietenkään tullut otettua, vaikka muuten olemmekin innokkaita kuvaajia.

Välillä toivoisin, että raskausoireet olisivat selkeämmät, niin ehkä tämä kaikki tuntuisi todellisemmalta. Toisaalta on kyllä mahtavaa, että olo on hyvä ja pystyy jatkamaan elämää normaalisti, eikä esim. joudu olemaan 1,5 kuukautta sairaslomalla jatkuvan oksentelun takia, kuten eräälle tutulle kävi. Mutta välillä on vaikea muistaa, että ylipäätänsä on raskaana. Toisaalta, nyt kun alkuraskauden ultra lähestyy kovaa vauhtia, alkaa raskauskin taas pyöriä mielessä enemmän. Toivon mukaan ultralla olisi sama vaikutus kuin positiivisen raskaustestin tekemisellä, että ainakin vähän aikaa tuntuisi ihan konkreettisesti siltä, että meille on tulossa lapsi. 🙂

PAS ja yllättävän piinattomat piinaviikot

Päädyimme lopulta siihen tulokseen, että ei tämä odottamalla parane, sillä näyttää siltä että meillä tunne siitä, että emme ole valmiita jatkamaan hoitoja, vaan jatkuu ja jatkuu. Lopulta oli ryhdyttävä toimeen, vaikka sitten kuinka epävalmiina, joten kun syyskuussa kuukautiseni alkoivat, aloin taas syömään Letrozoleja, ja varasin ajan follikkeliultraan. Letrozolit toimivat kuten ennenkin, ja aiheuttivat minulle neljä päivää kestäneen migreenityyppisen päänsäryn. Kun lääkäri kysyi vointia follikkeliultrassa, hän sanoikin, että ”muistuta, etten enää ikinä käske sinua syömään Letrozoleja”. 🙂 Kyllähän minä olisin voinut tuosta tosiaan sanoa, mutta tällä kertaa ajattelin, että kun kyse on tasan yhdestä kierrosta, niin voin minä säästää sen 150€ ja ja kokeilla kuinka paha päänsärky tulee… Kun kävimme insseissä, käytin Menopuria juuri sen takia, että Letrozol aiheutti päänsärkyä, mutta viiden päivän Menopur-annos maksoi sen 150 €, joten kyllähän se paljon kalliimmaksi tuli.

Follikkeliultrassa löytyi 2 hyvän kokoista johtofollikkelia, ja limakalvokin oli tarpeeksi paksu, joten meille varattiin aika alkionsiirtoon viikon päähän. Sain samana päivänä pistää annoksen Ovitrellea, jolla aiheutettiin ovulaatio, ja samasta lääkepakkauksesta säästettiin pieni määrä liuosta tukilääkkeeksi jota käytin sitten ennen ja jälkeen siirron. Oli kyllä mahtavaa, ettei PAS:in yhteydessä tarvinnut käyttää Lugesteronia, kuten tuoresiirron yhteydessä viimeksi, sillä Ovitrelle on huomattavasti miellyttävämpi käyttää.

Itse alkionsiirto meni todella mukavasti ja helposti, oli varmaan kivoin klinikkakäynti ikinä. Biologi kommentoi alkiota antaessaan, että se on jo hyvää vauhtia tulossa ulos kuorestaan, että nyt on siirto kreivin aikaan. Lääkärimme taas totesi, että olisiko nyt vihdoinkin meidän vuoro onnistua. Onhan tässä jo kulunut reilusti yli 3 vuotta ensitapaamisesta, joten sitä toivomme mekin. Koko toimenpide oli hetkessä ohi, ja sitten olimmekin jo kadulla, tonnin lasku repussa, mutta onnellisina. Meillä oli molemmilla hyvä fiilis, että tämä saattoi hyvinkin onnistua. Erityisen hyvä fiilis minulla oli siitä, etten ollut yhtään ehtinyt jännittää siirtoa, tai googlata mitään PAS:iin liittyvää, tai muutenkaan ajatella asiaa ylipäätänsä. Tuli ensimmäistä kertaa meidän pitkällä hoitotaipaleella sellainen fiilis, minkä kuvittelen, että voisi tulla jos onnistuu lyhyen kotona yrittämisen jälkeen tulla raskaaksi – sellainen, oho, siinäkö se oli, kävipäs helposti. Raskainta näissä hoidoissa on mielestäni ollut juuri se, että kun ravaa klinikalla alituiseen, joutuu myös väkisinkin miettimään raskautumista kovasti, ja ainakin minua alkaa pelottaa ja huolestuttaa kaikki mitä enemmän mietin asioita. En tiedä mikä nyt oli eri tavalla (ehkä pitkä hoitotauko, ehkä mielekäs työ joka pitää päivät kiireisinä) mutta tuntui hyvältä että kerrankin sisääni oli saatu alkio ilman että ehdin edes tajuta mitä oikein tapahtuu. 🙂

Illalla kotona tunsin alavatsassa todella jännittävää tunnetta, jota on lähes mahdotonta kuvailla, muuten kuin että se oli selkeästi erilaista kuin mikään muu aiemmin kokemani tunne. Sellaista pientä kipua ja paineen tunnetta, mutta ei kovin voimakasta, eli jos olisin ehtinyt nukkumaan, en usko että olisin tuohon herännyt. Tuli sellainen olo, että voinko oikeasti tuntea alkion kiinnittymisen? Joka tapauksessa siitä tuli erittäin positiivinen fiilis, ja sen seurauksena piinaviikot olivat yllättävän piinattomat – olin varma että olen raskaana. Toki tulevina päivinä uskoani hieman koeteltiin, kun mitään muita oireita ei ollut, ei edes sellaista pientä vilustumisen tunnetta, joka oli edellisellä kerralla kun tulin raskaaksi. Päätimme vaimon kanssa, että teen testin vasta 8 päivää siirron jälkeen, DPO 13, sillä halusimme ajoittaa hyvät tai huonot uutiset viikonlopulle. Aina aikaisemmin olen ollut ihan hirveän kärsimätön, mutta nyt pysyin yllättävän hyvin päätöksessäni, koska olin niin varma positiivisesta tuloksesta, että ajatus negatiivisesta oli niin musertava, etten halunnut sellaista keskelle työviikkoa.

Ja kuten tästä kirjoituksesta ehkä on saattanut jo rivien välistä lukea – tulos tosiaan oli positiivinen! 🙂 Oli kyllä suuri helpotus, että olin oikeassa, sillä muuten olisin kyllä hieman ihmetellyt, että miten paljon minä oikein olen onnistunut kuvittelemaan asioita. Kun tämä nyt oli toinen kerta kun sain plussan testiin, niin minulla oli koko ajan sellainen tuttu tunne edelliseltä kerralta, joka sai minut varmaksi onnistumisesta. Tällä kertaa uskalsimme myös heti iloita plussasta ja alkaa suunnittelemaan tulevaa, mm. keksimme jo nimen tulevalle lapselle. 😉 Välillä kyllä hieman huolestuttaa, että ei kai tällä kertaa käy sama kuin viimeksi, mutta yleisesti ottaen olen paljon toiveikkaampi nyt.

Tänään on kulunut viikko virallisesta testipäivästä, jolloin myös ilmoitimme hyvät uutiset klinikalle ja varasimme ajan alkuraskauden ultraan. Klinikalta kysyttiin myös haluanko verikokeisiin, mutta kieltäydyin visusti, koska viimeksi juuri verikokeet ennustivat huonoa, jonka seurauksena itkinkin 3 viikkoa, että tämä raskaus tulee menemään kesken, kunnes sitten lopulta alkuraskauden ultrassa todettiin, että näin todella on käynyt. Nyt aion nauttia täysin siemauksin odotuksesta ultraan asti, ja toivottavasti vielä sen jälkeenkin. 🙂

Varasimme myös ensimmäisen neuvola-ajan heti virallisen testipäivän jälkeisenä päivänä. Oli aivan mahtavaa, että vaimo pystyi tekemään sen puolestani, sillä hän sattui kätevästi olemaan juuri etätöissä, ja minulla taas on hieman hankala löytää hyvää paikkaa, jossa voisi töissä puhua luottamuksellisia asioita puhelimessa. Puhelimessa ollut ihminen oli vaimon mukaan vaikuttanut todella mukavalta, ja saimme neuvola-ajan marraskuun puoliväliin, jolloin edellisten kuukautisten alkamispäivästä on kulunut 2 kuukautta. Ihanaa, että kalenterissa on neuvola! Viimeksi en ikinä varannut neuvola-aikaa, kun ajattelin että mitä turhaan, kun kuitenkin menee kesken. On ihan mieletöntä, että nyt on niin eri fiilis!

Parasta tässä raskaudessa tähän mennessä on ollut se, että nyt tuntuu siltä, että olen päässyt yli edellisen keskenmenon aiheuttamista peloista. Minua pelotti todella paljon ryhtyä yrittämään uudestaan, koska pelkäsin sitä, että jos tulisin raskaaksi, että päivät olisivat yhtä raskaita ja pelontäyteisiä kuin viimeksi. Olen yllättynyt, että tilanne onkin ihan päinvastainen, enkä käsitä mistä tämä optimismi on putkahtanut. Minä en kyllä oikein usko sanontaan ”pessimisti ei pety”, sillä kyllä minä petyin viimeksi kaikesta huolimatta, mutta jotenkin se pettymys ja suru jäi vaillinnaiseksi, kun olin surrut tulevaa keskenmenoa niin paljon etukäteen. Nyt olen superoptimisti, joten jos jotain ikävää tapahtuu, niin sitten kyllä petytään ja kunnolla. 😉

Tuntuu hurjalta, että olen nyt ollut reilun viikon tietoisesti raskaana, tuntuu niin kuin siitä olisi jo pieni ikuisuus, kun tein testin. Välillä sitä miettii, että mitä tuolla sisälläni oikein tapahtuu vai tapahtuuko mitään, ja pariin viikkoon ei ole vielä vastauksia luvassa. Täytyy siis yrittää keskittyä muihin asioihin, ja toivoa, että aika menisi nopeasti. Tuntuu kyllä siltä, että ajan kuluminen on hidastunut aivan valtavasti.

Kuulumiset vuoden kestäneeltä hoitotauolta

Hoitotaukomme venähti vuoden mittaiseksi, mutta nyt olemme taas aktivoituneet lapsitoiveen kanssa, joten on jo korkea aika päivittää kuulumiset blogiinkin! Olen pahoillani, että tämä blogi jäi hieman yllättäen tauolle. Tarkoitus ei ollut missään vaiheessa pitää taukoa, mutta tässä kävi niin, että ajatus kirjoittamisesta ei houkutellut, ja tulikin pidettyä sitten lomaa lapsitoiveista myös ajatusten tasolla ja keskityttyä muihin asioihin elämässä.

Kertaan vielä lyhyesti taipaleemme tähän asti – viime vuonna teimme viisi inseminaatioyritystä tuloksetta, jonka jälkeen kokeilimme IVF-hoitoa. Tulin hoidon avulla raskaaksi, mutta valitettavasti raskaus meni kesken, eikä tämän yhden alkion lisäksi pakkaseen jäänyt mitään. Joten vuosi sitten olimme juuri keskellä toista IVF-hoitoa, kun sainkin tietää, että papa-kokeen tulos oli huolestuttava. Päätimme, että tuoresiirtoa ei tehdä, vaan hoidetaan ensin terveyteni kuntoon. Myös toisesta IVF-hoidosta ainoastaan yksi alkio selvisi 5-päiväiseksi blastokystiksi, ja tämä kaveri meni sitten pakkaseen odottelemaan parempia aikoja.

Minulle tehtiin marraskuussa vuosi sitten Loop-hoito, joka onnistui hyvin ja kaikki solumuutokset saatin kerralla pois. Keväällä aloimme sitten miettiä, että milloin jatkamme hoitoja, ja varasin lapsettomuuslääkärillemme keskusteluajan. Tämä oli todella hyvä juttu, sain puhuttua kaikista asioista jotka vaivasivat minua, ja oli ihanaa, että lääkäri ymmärsi, että tällainen yllättävä solumuutos oli todella pelottava. Tuntui, että Kätilöopistolla lääkärit näkivät joka päivä niin monta potilasta, joilla kaikilla on solumuutoksia, että heidän oli ehkä vaikea empatisoida, kuinka järkyttävää se yksilötasolla on, kun pelästyy, että tuleeko minulle nyt syöpä… Toki kyse oli varmasti myös kiireestä, joten siksikin oli mukava varata tunnin aika lääkärille, ei tarvinnut pelätä ettei ehtisi jutella asioitaan loppuun asti. Keskustelun lopputulos oli kuitenkin se, että koska Loop-hoidon jälkeinen 6kk kontrolli oli jo niin lähellä, niin odotellaan ensin tulokset siitä ja lähdetään sitten tekemään pakastealkion siirtoa.

Huhtikuussa olin sitten uudestaan kolposkopiassa Kätilöopistolla, ja minulta otettiin myös papa ja HPV-testit. Lääkäri arvioi silmämääräisesti, että näyttää siltä, että solumuutokset ovat uusineet, ja että on todennäköistä, että saan kutsun uuteen Loop-hoitoon. Maailmani romahti. Laskeskelin parhaan ystäväni kanssa, joka juuri oli itse plussanut pitkän yrittämisen jälkeen, että jos minulle tehtäisiin kesäkuussa uusi Loop, ja odottaisin taas että puoli vuotta on mennyt, ja kontrollissa olisi kaikki kunnossa, niin voisin aikaisintaan yrittää tulla raskaaksi vuonna 2017… Totesimme siis vaimoni kanssa, että meidän on parempi siirtyä hoitamaan häntä, muuten tuhlaamme vaan hedelmällisimmät vuotemme siihen, että odotamme että minä olisin terve. Olimme miettineet samaa jo heti kun sain kutsun ekaan Loopiin, mutta emme aktivoituneet asian suhteen silloin, koska järkytys ja pelko olivat niin pinnalla, ettei energiaa riittänyt siihen, että olisi miettinyt vielä lapsettomuushoitojakin.

Jäin siis odottelemaan kolposkopian tuloksia, ja niissä kesti ja kesti. Lopulta soittelin itse perään, ja olin pudota tuoliltani, kun hoitaja kertoikin, että kaikki oli kunnossa. Papa oli normaali, HPV-testi negatiivinen, eikä mitään solumuutoksia ollut löytynyt. Minusta otetut koepalat oli nähtävästi lähetetty vielä jonnekin erikoisvärjäykseen, koska testitulokset olivat ristiriidassa lääkärin arvion kanssa, mutta myökään lisätutkimuksissa ei löytynyt mitään normaalista poikkeavaa. Yht’äkkiä olikin täysin mahdollista yrittää raskautta minun kanssani. Tuntui hurjalta ajatella, että olen terve, en millään meinannut pystyä uskomaan sitä. Nähtävästi minulla kuitenkin oli joku tulehdus kohdunsuulla, joka sai lääkärin luulemaan, että solumuutokset ovat uusineet, mutta ei sellainen tulehdus, josta voisi kehittyä syöpä, joten kai se sitten on vaaraton. Itseä mietityttää, että onkohan tuo kuinka yleistä vai harvinaista, kun ei ainakaan ole mitään muuta keinoa huomata koko asiaa, kuin tutkia kohdunsuuta mikroskoopilla, ja eihän sellaista tehdä ikinä ellei ole syytä papan perusteella epäillä jotain vakavampaa. Tämä minun tulehdukseni kun ei näkynyt papassa millään tavalla.

Kun sitten selvisi, että olenkin terve, aloimme miettiä, että pitäisikö meidän sittenkin kokeilla alkionsiirtoa minun kanssani, kun sekään ei oikein tuntunut hyvältä, että jättäisimme minulle yhden oljenkorren, jonka voisin käyttää vasta parin vuoden päästä. Tuntuu paremmalta siirtyä hoitamaan vaimoa, kun meillä ei ole enää pakkasessa alkiota minua varten. Toki siis alkion voisi siirtää myös vaimon kohtuun, mutta oletan, että siinä ainakin olisi jonkin sortin byrokraattinen kuvio, kun meitä ei kuitenkaan Suomen nykyisen lain silmissä hoideta pariskuntana.

Viime keväänä, kun kävin juttelemassa lääkärimme kanssa, kävimme läpi myös negatiiviset skenaariot, kuten sen, että en tulisi raskaaksi pakastealkion siirrosta. Lääkäri oli sitä mieltä, että siinä tapauksessa meidän kannattaisi hoitaa vaimoa, tai jos minä haluaisin tulla raskaaksi, että vaimo lahjoittaisi munasoluja, sen sijaan että käytettäisiin minun solujani. Olin positiivisesti yllättynyt, että lääkäri ei loputtomiin pitänyt yllä toivoa, että kyllä tämä onnistuu minun soluillani, kun tuntui että silloin ekan IVF:n yhteydessä ja vielä tokankin aikana oli jotenkin selvää, että tottakai me jatketaan hoitoja minun kanssani. Toki siis lääkäri asetteli sanansa hyvin varovaisesti nytkin, mutta selvästi se, että olemme nyt kahdesta IVF:stä saaneet molemmista vain yhden blastokystin, kertoo siitä, että jotain ongelmaa on. Toisaalta, edelleenkin yksi alkio on aivan riittävästi, jos raskaus kestää loppuun asti ja saamme terveen lapsen kotiin. 🙂

Kaikki nämä huolet terveydestä ja veivaaminen edestakaisin (uuteen Loopiin -> ei kun olenkin terve) aiheuttivat kuitenkin sen, että ajatus hoitojen jatkamisesta tuntui vaikealta. En olisi enää halunnut yrittää, olisin vain halunnut antaa vastuun vaimolle ja hänen kropalleen, toisaalta en halunnut jättää alkiota vuosikausiksi pakkaseen enkä myöskään ollut kokonaan valmis luopumaan ajatuksesta, että olisin raskaana, kun meillä nyt kuitenkin oli se alkio pakkasessa. Kaiken tämän vatvomisen seurauksena päädyimme edelleen jättämään lapsihaaveet taka-alalle kesäksi, ja keskityimme muihin asioihin, kuten työhön, lomailuun ja Pokémon Go:n pelaamiseen. Loma lääkäreistä teki kuitenkin hyvää, ja nyt syksyllä olimme lopulta valmiita (tai niin valmiita kuin tässä koskaan voi olla) palaamaan klinikalle. Tästä lisää seuraavassa kirjoituksessa.