PAS ja yllättävän piinattomat piinaviikot

Päädyimme lopulta siihen tulokseen, että ei tämä odottamalla parane, sillä näyttää siltä että meillä tunne siitä, että emme ole valmiita jatkamaan hoitoja, vaan jatkuu ja jatkuu. Lopulta oli ryhdyttävä toimeen, vaikka sitten kuinka epävalmiina, joten kun syyskuussa kuukautiseni alkoivat, aloin taas syömään Letrozoleja, ja varasin ajan follikkeliultraan. Letrozolit toimivat kuten ennenkin, ja aiheuttivat minulle neljä päivää kestäneen migreenityyppisen päänsäryn. Kun lääkäri kysyi vointia follikkeliultrassa, hän sanoikin, että ”muistuta, etten enää ikinä käske sinua syömään Letrozoleja”. 🙂 Kyllähän minä olisin voinut tuosta tosiaan sanoa, mutta tällä kertaa ajattelin, että kun kyse on tasan yhdestä kierrosta, niin voin minä säästää sen 150€ ja ja kokeilla kuinka paha päänsärky tulee… Kun kävimme insseissä, käytin Menopuria juuri sen takia, että Letrozol aiheutti päänsärkyä, mutta viiden päivän Menopur-annos maksoi sen 150 €, joten kyllähän se paljon kalliimmaksi tuli.

Follikkeliultrassa löytyi 2 hyvän kokoista johtofollikkelia, ja limakalvokin oli tarpeeksi paksu, joten meille varattiin aika alkionsiirtoon viikon päähän. Sain samana päivänä pistää annoksen Ovitrellea, jolla aiheutettiin ovulaatio, ja samasta lääkepakkauksesta säästettiin pieni määrä liuosta tukilääkkeeksi jota käytin sitten ennen ja jälkeen siirron. Oli kyllä mahtavaa, ettei PAS:in yhteydessä tarvinnut käyttää Lugesteronia, kuten tuoresiirron yhteydessä viimeksi, sillä Ovitrelle on huomattavasti miellyttävämpi käyttää.

Itse alkionsiirto meni todella mukavasti ja helposti, oli varmaan kivoin klinikkakäynti ikinä. Biologi kommentoi alkiota antaessaan, että se on jo hyvää vauhtia tulossa ulos kuorestaan, että nyt on siirto kreivin aikaan. Lääkärimme taas totesi, että olisiko nyt vihdoinkin meidän vuoro onnistua. Onhan tässä jo kulunut reilusti yli 3 vuotta ensitapaamisesta, joten sitä toivomme mekin. Koko toimenpide oli hetkessä ohi, ja sitten olimmekin jo kadulla, tonnin lasku repussa, mutta onnellisina. Meillä oli molemmilla hyvä fiilis, että tämä saattoi hyvinkin onnistua. Erityisen hyvä fiilis minulla oli siitä, etten ollut yhtään ehtinyt jännittää siirtoa, tai googlata mitään PAS:iin liittyvää, tai muutenkaan ajatella asiaa ylipäätänsä. Tuli ensimmäistä kertaa meidän pitkällä hoitotaipaleella sellainen fiilis, minkä kuvittelen, että voisi tulla jos onnistuu lyhyen kotona yrittämisen jälkeen tulla raskaaksi – sellainen, oho, siinäkö se oli, kävipäs helposti. Raskainta näissä hoidoissa on mielestäni ollut juuri se, että kun ravaa klinikalla alituiseen, joutuu myös väkisinkin miettimään raskautumista kovasti, ja ainakin minua alkaa pelottaa ja huolestuttaa kaikki mitä enemmän mietin asioita. En tiedä mikä nyt oli eri tavalla (ehkä pitkä hoitotauko, ehkä mielekäs työ joka pitää päivät kiireisinä) mutta tuntui hyvältä että kerrankin sisääni oli saatu alkio ilman että ehdin edes tajuta mitä oikein tapahtuu. 🙂

Illalla kotona tunsin alavatsassa todella jännittävää tunnetta, jota on lähes mahdotonta kuvailla, muuten kuin että se oli selkeästi erilaista kuin mikään muu aiemmin kokemani tunne. Sellaista pientä kipua ja paineen tunnetta, mutta ei kovin voimakasta, eli jos olisin ehtinyt nukkumaan, en usko että olisin tuohon herännyt. Tuli sellainen olo, että voinko oikeasti tuntea alkion kiinnittymisen? Joka tapauksessa siitä tuli erittäin positiivinen fiilis, ja sen seurauksena piinaviikot olivat yllättävän piinattomat – olin varma että olen raskaana. Toki tulevina päivinä uskoani hieman koeteltiin, kun mitään muita oireita ei ollut, ei edes sellaista pientä vilustumisen tunnetta, joka oli edellisellä kerralla kun tulin raskaaksi. Päätimme vaimon kanssa, että teen testin vasta 8 päivää siirron jälkeen, DPO 13, sillä halusimme ajoittaa hyvät tai huonot uutiset viikonlopulle. Aina aikaisemmin olen ollut ihan hirveän kärsimätön, mutta nyt pysyin yllättävän hyvin päätöksessäni, koska olin niin varma positiivisesta tuloksesta, että ajatus negatiivisesta oli niin musertava, etten halunnut sellaista keskelle työviikkoa.

Ja kuten tästä kirjoituksesta ehkä on saattanut jo rivien välistä lukea – tulos tosiaan oli positiivinen! 🙂 Oli kyllä suuri helpotus, että olin oikeassa, sillä muuten olisin kyllä hieman ihmetellyt, että miten paljon minä oikein olen onnistunut kuvittelemaan asioita. Kun tämä nyt oli toinen kerta kun sain plussan testiin, niin minulla oli koko ajan sellainen tuttu tunne edelliseltä kerralta, joka sai minut varmaksi onnistumisesta. Tällä kertaa uskalsimme myös heti iloita plussasta ja alkaa suunnittelemaan tulevaa, mm. keksimme jo nimen tulevalle lapselle. 😉 Välillä kyllä hieman huolestuttaa, että ei kai tällä kertaa käy sama kuin viimeksi, mutta yleisesti ottaen olen paljon toiveikkaampi nyt.

Tänään on kulunut viikko virallisesta testipäivästä, jolloin myös ilmoitimme hyvät uutiset klinikalle ja varasimme ajan alkuraskauden ultraan. Klinikalta kysyttiin myös haluanko verikokeisiin, mutta kieltäydyin visusti, koska viimeksi juuri verikokeet ennustivat huonoa, jonka seurauksena itkinkin 3 viikkoa, että tämä raskaus tulee menemään kesken, kunnes sitten lopulta alkuraskauden ultrassa todettiin, että näin todella on käynyt. Nyt aion nauttia täysin siemauksin odotuksesta ultraan asti, ja toivottavasti vielä sen jälkeenkin. 🙂

Varasimme myös ensimmäisen neuvola-ajan heti virallisen testipäivän jälkeisenä päivänä. Oli aivan mahtavaa, että vaimo pystyi tekemään sen puolestani, sillä hän sattui kätevästi olemaan juuri etätöissä, ja minulla taas on hieman hankala löytää hyvää paikkaa, jossa voisi töissä puhua luottamuksellisia asioita puhelimessa. Puhelimessa ollut ihminen oli vaimon mukaan vaikuttanut todella mukavalta, ja saimme neuvola-ajan marraskuun puoliväliin, jolloin edellisten kuukautisten alkamispäivästä on kulunut 2 kuukautta. Ihanaa, että kalenterissa on neuvola! Viimeksi en ikinä varannut neuvola-aikaa, kun ajattelin että mitä turhaan, kun kuitenkin menee kesken. On ihan mieletöntä, että nyt on niin eri fiilis!

Parasta tässä raskaudessa tähän mennessä on ollut se, että nyt tuntuu siltä, että olen päässyt yli edellisen keskenmenon aiheuttamista peloista. Minua pelotti todella paljon ryhtyä yrittämään uudestaan, koska pelkäsin sitä, että jos tulisin raskaaksi, että päivät olisivat yhtä raskaita ja pelontäyteisiä kuin viimeksi. Olen yllättynyt, että tilanne onkin ihan päinvastainen, enkä käsitä mistä tämä optimismi on putkahtanut. Minä en kyllä oikein usko sanontaan ”pessimisti ei pety”, sillä kyllä minä petyin viimeksi kaikesta huolimatta, mutta jotenkin se pettymys ja suru jäi vaillinnaiseksi, kun olin surrut tulevaa keskenmenoa niin paljon etukäteen. Nyt olen superoptimisti, joten jos jotain ikävää tapahtuu, niin sitten kyllä petytään ja kunnolla. 😉

Tuntuu hurjalta, että olen nyt ollut reilun viikon tietoisesti raskaana, tuntuu niin kuin siitä olisi jo pieni ikuisuus, kun tein testin. Välillä sitä miettii, että mitä tuolla sisälläni oikein tapahtuu vai tapahtuuko mitään, ja pariin viikkoon ei ole vielä vastauksia luvassa. Täytyy siis yrittää keskittyä muihin asioihin, ja toivoa, että aika menisi nopeasti. Tuntuu kyllä siltä, että ajan kuluminen on hidastunut aivan valtavasti.