Raskaudesta kertominen

Tuleville isovanhemmille on nyt kerrottu iloiset uutiset. 🙂 Alunperin mietin hieman, että pitäisikö kertoa vasta niskaturvotusultran tulosten jälkeen, mutta vaimo olisi halunnut kertoa jo heti plussan jälkeen, niin ei sitten viitsitty odottaa ihan niin pitkään. Mietin myös sitä, että miksi odottaa kertomisen kanssa? Syyhän on yleensä se, että jos tuleekin keskenmeno, niin sitten ei tarvitse kertoa mitään. Mutta me mietimme, että me haluamme kertoa tästä raskaudesta riippumatta siitä miten se päättyy, sillä olemme yrittäneet jo niin kauan hiljaa itseksemme, että emme enää halua salailla tätä ihmisiltä. Nyt jälkikäteen tuntuu siltä, että kerroin ihan turhan harvalle edellisestä keskenmenosta. Ehkä siitäkin voi nyt puhua, jos tulee tarkemmin puheeksi, että kauanko olemme yrittäneet.

Kerroimme raskausuutiset heti plussan jälkeen niille kavereille, joiden kanssa olemme muutenkin puhuneet hoidoista. Varhaisraskauden ultran jälkeen kerroimme sitten yhdelle parhaista ystävistämme, jonka kanssa emme jostain kumman syystä ole puhuneet hoidoista mitään (ehkä siksi, että hän on itse vannoutunut lapseton). Hän oli kuitenkin onnellinen meidän puolestamme, ja totesikin jotain siitä, että ollaan lopultakin saatu asia edistymään. Tämä saattaa olla kohtuullisen yleinen reaktio kaveripiirissämme, sillä hehkutimme vastarakastuneina aika avoimesti, että haluamme lapsia, ja tästä alkaa olla aika monta vuotta aikaa… 😉

Kaikki sukulaisemme asuvat kaukana, joten päätimme kertoa uutiset ihan vaan puhelimessa, ilman sen kummempia fanfaareja. Ensimmäisenä isovanhemmista raskausuutinen kerrottiin vaimon äidille, joka olikin ihan superinnoissaan. Hän on varmaan odottanut pitkään, että milloin ryhdymme sanoista tekoihin. Seuraavana päivänä olikin sitten isänpäivä, jolloin kerroimme molemmille tuleville isoisille. Vaimon isä oli varmasti iloinen, mutta vaikea sanoa, sillä hän on aina yhtä vähäsanainen, oli tilanne mikä hyvänsä. Minun isäni hämmästyi aika lailla, ja hän sanoikin, että oli kuvitellut, että olimme luopuneet näistä suunnitelmista, kun mitään ei ole kuulunut. Siitä muistui mieleeni, että niin, minähän kerroin isälle keväällä 2013, että olemme harkinneet jossain vaiheessa hankkivamme lapsia hedelmöityshoitojen avulla. Siitä on jo 3,5 vuotta aikaa, ei isä eikä minä kyllä kumpikaan osattu kuvitella, että siinä menisi näin kamalan kauan, ennen kuin olisi oikeasti uutisia kerrottavana. Nyt vähän harmittaa, ettemme kertoneet edellisestä raskaudesta isälle, koska olimme hänen luonaan käymässä vähän ennen keskenmenoa, joten uutisen olisi voinut kertoa ihan kasvotustenkin. Minulla oli vaan silloin jo niin paha aavistus, että päätin olla kertomatta. Nyt isä oli kuitenkin iloinen uutisista, ja jos jotain pahaa vielä kävisi, niin olen iloinen, että voin jakaa myös surun isän kanssa.

Viimeiseksi kerroimme asian minun äidilleni. Hän on jo kovasti odottanut, että me saamme perheenlisäystä. Kun menimme kihloihin, äitini otti varovaisesti puheeksi, että mitenkäs ne lapsenlapset, ja paljastui, että hän oli itsekin miettinyt keinoja, millä voisimme tulla raskaaksi, ja silloin tuli keskusteltua, että olemme päättäneet kääntyä hedelmöityshoitoklinikan puoleen, koti-inseminaatio ei ole oikein meidän juttumme. Eniten minua jännitti kertoa äidille, mutta tämä ei johtunut äidin reaktiosta, joka oli odotetusti positiivinen, vaan siitä, että äitini sairastaa Alzheimerin tautia.

Minua harmittaa kovasti, että vaimoni ei ole ikinä päässyt tutustumaan äitiini ennen sairautta. Äiti sai Alzheimer-diagnoosin vähän ennen kuin aloimme vaimon kanssa seurustelemaan, mutta merkit olivat toki olleet ilmassa jo vuosia. Alussa äiti oli vielä kohtuullisen koherentti, mutta myöhempinä vuosina tilanne on kyllä selkeästi pahentunut. Kun 3 vuotta sitten menimme naimisiin, äiti vielä muisti tärkeät ja isot asiat mistä keskusteltiin, ja hän vaikutti esim. olevan kartalla hääsuunnittelusta. Nyt tilanne ei ole enää sama. Vaikutti valitettavasti siltä, että äiti unohti raskausuutisen jo puhelinkeskustelun aikana.

Kerroin äidille uutiset hänen syntymäpäivänään, ja seuraavana päivänä juttelin veljeni kanssa puhelimessa. Hän ei ottanut raskausuutista millään tavalla puheeksi, joten päättelin, että hän ei varmaan tiedä, ja olin oikeassa – äiti ei ollut muistanut kertoa asiasta, kun he olivat olleet hänen luonaan syntymäpäiväkahveilla (veljen perhe ja äiti asuvat siis lähekkäin). Veljeni oli myös iloinen uutisesta, ja hän oli ainoa, jolla oli mitään kysyttävää raskauteen liittyen – hän kysyi kumpi meistä on raskaana. 🙂 Muille olimmekin heti kertoneet, että minä olen raskaana, jotenkin se jäi vahingossa mainitsematta kun kerroin veljelle. Seuraavaksi täytyykin sitten jossain vaiheessa kertoa kaikille vaimon sisaruksille ja lopuille kavereille. Kavereille tulee varmaan kerrottua sitä mukaa kuin nähdään – saa nähdä että näemmekö kaikkia seuraavan 7 kuukauden aikana, vai saavatko jotkut tietää vasta vauvan synnyttyä – tai vaihtoehtoisesti juorujen kautta. 🙂

Ensimmäinen neuvolakäynti

Marraskuun aikana on ehtinyt kertyä vaikka mitä kirjoitettavaa, mutta olen ollut monena iltana töiden jälkeen niin väsynyt, että postaukset ovat jääneet ajatuksen tasolle. Nyt juuri olen yllättävän pirteä, joten on hyvä hetki kirjoittaa.

Tällä viikolla oli vihdoinkin ensimmäinen neuvolakäynti, jota olin odottanut innolla. Odottaminen neuvolan käytävällä vaihtui kuitenkin nopeasti kauhunsekaisiin tunnelmiin, kun paikalla oli useampi 4-vuotistarkastukseen menevä lapsi. Paniikki iski – pitääkö meidänkin kohta tulla tänne lapsen kanssa! Vaimo oli ymmärtäväinen, ja lupasi, että hän voi viedä lasta neuvolaan jos minä en halua. 😉 Eihän minulla oikeasti mitään neuvolaa vastaan ole, paniikki tuli siitä lapsen saamisesta ja valtavasta elämänmuutoksesta.

Itse neuvolakäynti ei mennyt ihan putkeen. Olin tietenkin heti täyttänyt esitietolomakkeen, kun neuvola-aika oli varattu, mutta kun ensimmäiset sanat oli vaihdettu neuvolakäynnillä, terveydenhoitaja sanoi, että ”niin, sinähän et ole täyttänyt tätä esitietolomaketta”. Ihan varmasti olen, mutta hän ei sitä nähnyt missään, joten hän epäili, että syy on mahdollisesti siinä, että vastaanottava henkilö oli vaihtunut viime metreillä, ja mahdollisesti lomake oli pelkästään alkuperäisen vastaanottajan nähtävissä. On kyllä ihan käsittämättömän huono järjestelmä, jos minun terveydentilaani liittyvät lomakkeet eivät ole minun tietojeni yhteydessä, vaan menevät jollekin yhdelle ainoalle vastaanottajalle… Outoa oli myös se, että jossain vaiheessa terveydenhoitaja kysyi, että ”sinähän olet viimeksi käynyt hammaslääkärillä tänä vuonna”, ja tuota asiaa hän ei mitenkään ole voinut tietää muuten kuin esitietolomakkeen kautta, sillä olen käynyt yksityisellä (eikä hammaslääkärikäyntejä näy edes Omakannassa, toisin kuin muutamat muut käynnit yksityisellä). Ehkä sitten alkuperäinen vastaanottaja oli käsitellyt esitietolomakettani ja syöttänyt jo jotain tietoja, vaikea sanoa.

Suurin osa vastaaottoajasta menikin sitten siihen, että vastailin uudestaan kysymyksiin, joihin olin jo vastannut esitietolomakkeella. Saimme myös lyhyesti kuulla minkälaisia palveluja on raskauden aikana neuvolasta saatavilla (esim. ryhmäfysioterapiaopastus), mutta lähes kaikesta todettiin, että koska ne eivät vielä lähikuukausina ole ajankohtaisia, niin palataan niihin tarkemmin myöhemmillä kerroilla. Ruokasuosituksista ei puhuttu juurikaan, ainoa kehotus oli, että minun pitäisi juoda puoli litraa maitoa joka päivä. Yeah right, ei tule tapahtumaan! Sain kuitenkin ruokasuositukset paperilla mukaan, jotta voin tutustua niihin rauhassa kotona, kielletyistä ruoka-aineista ei vastaanotolla taidettu puhua ollenkaan. Saimme myös kuulla pintapuolisesti minkälaisia seulontoja on tarjolla, ja koska halusimme niihin osallistua, sain lähetteen verikokeisiin, joihin olen menossa ensi viikolla. Niskaturvostusultra suoritetaan Kätilöopistolla, ja sieltä tulee jossain vaiheessa kirje kotiin, jossa kerrotaan milloin minulle on varattu aika. Ultraa odotan kovasti, kun ei näin alkuraskaudessa ole mitään hajua siitä, mitä siellä kohdussa oikein tapahtuu…

Neuvolakäynnillä ärsytti muutamakin asia, mutta eniten ärsytti se, että terveydenhoitaja halusi välttämättä merkata järjestelmään raskauden kulun kuukautisista laskettuna. Saimme varhaisraskauden ultrasta mukaan äitiyskortin, jossa oli merkitty kaikki tarvittavat tiedot raskauden kestosta ja lasketusta ajasta. Silti terveydenhoitaja sanoi, että raskauden kesto määritellään sitten niskaturvotusultrassa ja sitä ennen mennään kuukautisilla. Tämä kyllä vaihtelee hoitajasta toiseen, koska kaverin kohdalla varhaisraskauden ultran tiedot olivat kelvanneet ensimmäisellä neuvolakäynnillä. Itseä ärsytti, kun kyllähän meillä on tiedossa ihan hedelmöittymisen tarkka kellonaikakin, mutta kun pitää pakosti mennä väärillä tiedoilla. Minä ainakin aion laskea viikot ultrasta saatujen tietojen perusteella enkä kuukautisten perusteella, kun kuukautisten perusteella laskettuna ne ovat varmuudella väärin. On kyllä jännä nähdä, että vastaako sikiön koko viikkoja niskaturvotusultrassa, silloinhan kokoa on jo sen verran, ettei ainakaan mittausvirheestä pitäisi tulla paljon heittoa…

Minua vähän harmitti se, että olin toivonut, että terveydenhoitajamme olisi ollut tosi mukava. Kyllä hän olikin ihan mukava, ei sinänsä mitään valittamista, mutta samaan aikaan jokin hänessä hämäsi, enkä kokenut, että esim. haluaisin puhua hänelle, jos minulla vaikka olisi synnytyspelkoa (ei ainakaan vielä ole, toivotaan ettei tulekaan). En oikein osaa sanoa, että mistä tämä johtuu, uskoisin että kyse on lähinnä siitä jännästä asiasta, että joidenkin ihmisten kanssa tuntee sielujen sympatiaa ensikohtaamisesta lähtien (kuten esim. vaimoni ja joidenkin kavereideni kanssa on tapahtunut) ja toisista taas tulee suoraan epäileväinen olo, kuten eräästä entisestä työkaverista tuli jo heti kättelyssä (kirjaimellisesti), ja tunne vain vahvistui mitä paremmin häntä opin tuntemaan (hän siis paljastui seksistiseksi tyypiksi). Mutta joka tapauksessa nyt jäin miettimään, että pitäiskö tässä pyrkiä vaihtamaan terveydenhoitajaa tämän fiiliksen perusteella, vai pitäisikö vain antaa olla. Ideaalitilanteessahan terveydenhoitajaan syntyisi sellainen hyvä ja luottavainen suhde, jossa olisi sellainen tunne, että jos tarvitsee tukea missä vaan raskauteen liittyvässä asiassa, niin häneltä sitä saisi. Nyt ainakin ensikontaktista jäi vähän sellainen fiilis, että käydään nyt täällä että päästään näihin julkisen puolen seulontoihin ja muihin kuvioihin mukaan, kun ei huvita maksaa yksityisellekään, mutta että en ollut sydämellä mukana tapaamisessa. Kyllähän niitä on olemassa yksityisiä neuvoloitakin, ja yksi kaveri kävi sellaisessa läpi koko raskauden. Uskoisin kyllä, että  julkisellakin on todella kivoja terveydenhoitajia, mutta eihän sitä voi mistään tietää, että kuka on juuri itselle sopiva. Kavereilla on sama terveydenhoitaja neuvolassa kuin meilläkin, ja he ovat olleet tyytyväisiä, joten nämä on ihan makuasioita. Minulle ei myöskään tullut sellaista tunnetta, että sateenkaariperheellisyytemme olisi vaikuttanut mitenkään siihen, minkälainen neuvolakäynti oli. No, jos tulee hätä ja kaipaa todella sympaattista korvaa, niin lapsettomuusklinikallamme on myös äitiysneuvola, ja tunnen jo kaikki klinikan työntekijät, ja tiedän että he ovat kivoja, joten sinne voi ainakin varata ajan. Minulla on kuitenkin sellainen olo, että vaikka tavallaan on ikävä klinikan ihanaa henkilökuntaa, niin tuntuu myös hyvältä siirtyä pois lapsettomuusklinikalta julkisen terveydenhuollon pariin, se tekee raskauden konkreettisemmaksi, kun ei enää juokse samassa paikassa kuin yritysvuosina. 🙂

Raskausajan ruokavalio

Olen toki jo pitkään tiennyt perusasiat raskausajan ruokavaliosta, mutta vasta tänään löysin ne Eviran viralliset ruokasuositukset. Ei sitten ollut mennyt tämä ruokavalio ihan putkeen – suunnilleen samoihin aikoihin kun tein positiivisen raskaustestin, aloin myös himoitsemaan metvurstia ja leikkeleitä, ja olenkin syönyt niitä päivittäin siitä lähtien. Tänään sitten selvisi, että metvursti on kiellettyjen listalla. Hupsista. 🙂 En tiedä kannattaisiko sitä sitten testauttaa itsensä toksoplasmoosin varalta…

Muutenkin tämä ruokavalio vaatii hieman sopeutumista, ja tähän asti se on epäonnistunut surkeasti. Esim. tänään söin lounaalla hampurilaisen, ja vasta kun annos tuli pöytään, muistin, että eikö raskaana pitänyt syödä pelkästään kypsää lihaa. Enhän minä sitä tilatessa muistanut, joten söin sitten jauhelihapihvini mediumina. Viime viikolla otin samassa paikassa onneksi kasvishampurilaisen, mutta se taas ei ollut niin hyvä, että olisin halunnut syödä sen tänään uudelleen. Eipä se lihaversiokaan mikään suuri herkku ollut, ehkä pitäisi yrittää käyttää veto-oikeutta jatkossa kun työkaverit ehdottavat kyseistä ravintolaa.

Viime viikolla kävimme lounaalla ramen-paikassa, ja ruokalistaa lukiessani totesin, että jokaikisessä annoksessa oli merilevää. Tilasin sitten yhden ramen-annoksen, ja vasta pöydässä istuessani tajusin, että kyllähän minä olisin voinut pyytää, että se merilevä jätetään pois. Olen tähän asti syönyt kaiken mitä tarjotaan, niin nämä erikoispyynnöt eivät millään meinaa luonnistua. Onneksi paljastui, että merilevä oli sitten kaikki yhdessä kasassa annoksen sivussa, joten jätin sen yksinkertaisesti syömättä. En kyllä usko, että se muutenkaan on sieltä vaarallisimmasta päästä, sillä merileväähän pitää vältellä siksi, että sen jodipitoisuus saattaa vaihdella, ja joissain merilevissä on liikaa jodia. Tämä on jännää, sillä myös raskausvitamiineissa on jodia, joten selvästi sitä on tärkeää saada. Ehkä juuri raskausvitamiinien jodipitoisuuden takia on hyvä vältellä merilevää, niitten yhteisvaikutus saattaisi olla liiallinen. 😉

Ramen, kuva Daniel Go

Eniten minua mietityttää, että alkaako kukaan työkaveri epäillä mitään, kun en enää syö sushia. Olen kuitenkin tunnettu sushin ystävä, joka aina ennen innostui kun joku ehdotti sushia. Nyt olen kahdesti syönyt vain salaatin läheisessä sushi-ravintolassamme (mikä tuuri, että heillä on myös salaattibuffet-vaihtoehto), mutta kohta tämä ei enää ole sattumaa vaan selkeä kuvio… No, ehkä kenelläkään ei ole intressejä vaivata ajatuksiaan minun syömisilläni, en minä ainakaan mieti mitä muut syövät. Toisaalta, paras ystäväni kyllä väitti, että jotkut ihmiset tarkkailevat toistensa tekemisiä, ja sanoi, että hän kyllä kiinnittää huomiota siihen, mitä muut syövät. Olemme puhuneet näistä ruokadilemmoista, sillä hän oli aiemmin tänä vuonna saman ongelman edessä, että ei halunnut vielä kertoa töissä raskaudesta, mutta miten selittää äkillisesti muuttuneet ruokailutottumukset. Itse ehdotin, että kasvissyönti on aina hyvä veruke, ja ainakin minä olen jo pitkään pyrkinyt syömään kasvisruokia liharuokien sijaan, jos vain mahdollista, vaikka tämän kirjoituksen perusteella sitä ei varmaan uskoisi. Ehkä tässä olisi parasta ryhtyä ihan oikeasti kasvissyöjäksi, kun näyttää siltä, että menen vaan metsään näiden liharuokien kanssa. 🙂

Hyviä uutisia alkuraskauden ultrasta

Tänään koitti vihdoinkin se päivä, jolloin pääsimme näkemään mitä kohdussani oikein tapahtuu. Onneksi on sellainen työ, joka vie ajatukset, joten en ihan hirveästi ehtinyt jännittämään ultraa, mutta kyllä oli aika epätodellinen tunne, kun kävelin töistä metroasemalle ja mietin, että kohta selviää, kasvaako sisälläni vielä lapsi, vai käykö taas niin kuin viimeksi.

Luin juuri toisesta blogista, että alkuraskauden ultran hinnat vaihtelevat suuresti pääkaupunkiseudulla, ja hinnastoa vilkaisemalla selvisi nopeasti, että meidän klinikkamme ei ollut sieltä halvimmasta päästä. Meille oli kuitenkin itsestään selvää, että haluamme ultraan samalle lääkärille, joka on myös tehnyt kaikki meidän lapsettomuushoitomme. Oli kyllä hauska, kun tulimme vastaanotolle, niin lääkärimme hymyili leveästi ja hän sanoikin heti alkuun, että häntä jännittää varmaan yhtä paljon kuin meitäkin. Hän kyseli ensin hieman voinnistani ja onko minulla ollut pahoinvointia, rintojen arkuutta tai väsymystä, ja sitten siirryimmekin jo ultraamaan.

Monitori oli nyt käännetty niin, että me emme aluksi nähneet sitä ollenkaan, ja lääkäri sanoi, että hän katsoo ensin mikä tilanne on, ja näyttää sitten kuvan meillekin. Onneksi asia selvisi nopeasti, en edes kunnolla ehtinyt ruveta jännittämään, kun lääkärimme jo huudahti JES! ja tuuletti. Ultrassa näkyi vahva syke, jota en itse aluksi meinannut nähdä ollenkaan, mutta se johtui vain siitä, että yhtään tiennyt, että miltä sykkeen olisi pitänyt näyttää. Vaimo näki sen heti, ja minäkin näin sen lopulta kun sain opastusta. 🙂 Alkion koko vastasi viikkoja 7+1, mikä on täysin normaalin rajoissa vaikka tänään on hedelmöityksestä laskettuna 7+2. Laskettu aika on siis 18.6.2017 hedelmöityksestä laskettuna.

Oli kyllä mahtavaa jakaa tämä hetki lääkärimme kanssa, sillä se on kyllä sanoinkuvaamattoman arvokasta, että lääkärinä oli ihminen, joka tiesi tasan tarkkaan mitä kaikkea olemme käyneet läpi viimeisten reilun 3 vuoden aikana, ja joka tiesi, kuinka iso juttu se oli, että monitorissa vihdoinkin, ensimmäistä kertaa, näkyi sydämensyke. Ultran jälkeen lääkärimme sanoikin, että tämä oli kyllä päivän kohokohta. 🙂 Loput vastaanottoajasta kuluikin siinä, että sain äitiyskortin, jonka täyttämistä on tarkoitus jatkaa neuvolassa, ja keskustelimme siitä, että miten raskautta tullaan seuraamaan neuvolassa ja mitä tutkimuksia siihen kuuluu. Selvisi myös, että klinikan kautta saa laajemman NIPT-tutkimuksen kuin neuvolan kautta (NIPT on käytössä ainakin Helsingissä, mutta en tiedä onko se jo kaikissa Suomen kunnissa). Olin koko ajan luullut, että kaikki NIPT-tutkimukset ovat sisällöltään samanlaisia, mutta näin ei ole. Taidamme kuitenkin tyytyä neuvolan NIPT:iin, ellei sitten ole syytä ruveta tutkimaan asioita tarkemmin.

Olo on nyt aika innostunut ja vähän epäuskoinen, että tapahtuiko tämä kaikki todella. Ehkä tämäkin asia uppoaa tajuntaan hetken päästä, ja toivon mukaan lapsen tulo alkaa jossain vaiheessa tuntua todelliselta. Tasan kahden viikon päästä onkin sitten neuvola, jota odotan suurella mielenkiinnolla.

Lähdimme klinikalta vähän haikein mielin, että nytkö emme enää pitkään aikaan käykään siellä. Mukavaa henkilökuntaa tulee ikävä, kun ihmiset ovat tulleet jo tutuiksi vuosien varrella. Oman lääkärimme kanssa puhuimme, että toivottavasti näemme sitten jos/kun on pikkusisaruksen aika. Mahtavan käynnin päätteeksi oli vielä hauska detalji, että lääkärimme seuraavat potilaat oli myös naispari, mikä ilahdutti meitä. Toivottavasti heillä on hieman lyhyempi matka perille. 🙂