Raskaudesta kertominen

Tuleville isovanhemmille on nyt kerrottu iloiset uutiset. 🙂 Alunperin mietin hieman, että pitäisikö kertoa vasta niskaturvotusultran tulosten jälkeen, mutta vaimo olisi halunnut kertoa jo heti plussan jälkeen, niin ei sitten viitsitty odottaa ihan niin pitkään. Mietin myös sitä, että miksi odottaa kertomisen kanssa? Syyhän on yleensä se, että jos tuleekin keskenmeno, niin sitten ei tarvitse kertoa mitään. Mutta me mietimme, että me haluamme kertoa tästä raskaudesta riippumatta siitä miten se päättyy, sillä olemme yrittäneet jo niin kauan hiljaa itseksemme, että emme enää halua salailla tätä ihmisiltä. Nyt jälkikäteen tuntuu siltä, että kerroin ihan turhan harvalle edellisestä keskenmenosta. Ehkä siitäkin voi nyt puhua, jos tulee tarkemmin puheeksi, että kauanko olemme yrittäneet.

Kerroimme raskausuutiset heti plussan jälkeen niille kavereille, joiden kanssa olemme muutenkin puhuneet hoidoista. Varhaisraskauden ultran jälkeen kerroimme sitten yhdelle parhaista ystävistämme, jonka kanssa emme jostain kumman syystä ole puhuneet hoidoista mitään (ehkä siksi, että hän on itse vannoutunut lapseton). Hän oli kuitenkin onnellinen meidän puolestamme, ja totesikin jotain siitä, että ollaan lopultakin saatu asia edistymään. Tämä saattaa olla kohtuullisen yleinen reaktio kaveripiirissämme, sillä hehkutimme vastarakastuneina aika avoimesti, että haluamme lapsia, ja tästä alkaa olla aika monta vuotta aikaa… 😉

Kaikki sukulaisemme asuvat kaukana, joten päätimme kertoa uutiset ihan vaan puhelimessa, ilman sen kummempia fanfaareja. Ensimmäisenä isovanhemmista raskausuutinen kerrottiin vaimon äidille, joka olikin ihan superinnoissaan. Hän on varmaan odottanut pitkään, että milloin ryhdymme sanoista tekoihin. Seuraavana päivänä olikin sitten isänpäivä, jolloin kerroimme molemmille tuleville isoisille. Vaimon isä oli varmasti iloinen, mutta vaikea sanoa, sillä hän on aina yhtä vähäsanainen, oli tilanne mikä hyvänsä. Minun isäni hämmästyi aika lailla, ja hän sanoikin, että oli kuvitellut, että olimme luopuneet näistä suunnitelmista, kun mitään ei ole kuulunut. Siitä muistui mieleeni, että niin, minähän kerroin isälle keväällä 2013, että olemme harkinneet jossain vaiheessa hankkivamme lapsia hedelmöityshoitojen avulla. Siitä on jo 3,5 vuotta aikaa, ei isä eikä minä kyllä kumpikaan osattu kuvitella, että siinä menisi näin kamalan kauan, ennen kuin olisi oikeasti uutisia kerrottavana. Nyt vähän harmittaa, ettemme kertoneet edellisestä raskaudesta isälle, koska olimme hänen luonaan käymässä vähän ennen keskenmenoa, joten uutisen olisi voinut kertoa ihan kasvotustenkin. Minulla oli vaan silloin jo niin paha aavistus, että päätin olla kertomatta. Nyt isä oli kuitenkin iloinen uutisista, ja jos jotain pahaa vielä kävisi, niin olen iloinen, että voin jakaa myös surun isän kanssa.

Viimeiseksi kerroimme asian minun äidilleni. Hän on jo kovasti odottanut, että me saamme perheenlisäystä. Kun menimme kihloihin, äitini otti varovaisesti puheeksi, että mitenkäs ne lapsenlapset, ja paljastui, että hän oli itsekin miettinyt keinoja, millä voisimme tulla raskaaksi, ja silloin tuli keskusteltua, että olemme päättäneet kääntyä hedelmöityshoitoklinikan puoleen, koti-inseminaatio ei ole oikein meidän juttumme. Eniten minua jännitti kertoa äidille, mutta tämä ei johtunut äidin reaktiosta, joka oli odotetusti positiivinen, vaan siitä, että äitini sairastaa Alzheimerin tautia.

Minua harmittaa kovasti, että vaimoni ei ole ikinä päässyt tutustumaan äitiini ennen sairautta. Äiti sai Alzheimer-diagnoosin vähän ennen kuin aloimme vaimon kanssa seurustelemaan, mutta merkit olivat toki olleet ilmassa jo vuosia. Alussa äiti oli vielä kohtuullisen koherentti, mutta myöhempinä vuosina tilanne on kyllä selkeästi pahentunut. Kun 3 vuotta sitten menimme naimisiin, äiti vielä muisti tärkeät ja isot asiat mistä keskusteltiin, ja hän vaikutti esim. olevan kartalla hääsuunnittelusta. Nyt tilanne ei ole enää sama. Vaikutti valitettavasti siltä, että äiti unohti raskausuutisen jo puhelinkeskustelun aikana.

Kerroin äidille uutiset hänen syntymäpäivänään, ja seuraavana päivänä juttelin veljeni kanssa puhelimessa. Hän ei ottanut raskausuutista millään tavalla puheeksi, joten päättelin, että hän ei varmaan tiedä, ja olin oikeassa – äiti ei ollut muistanut kertoa asiasta, kun he olivat olleet hänen luonaan syntymäpäiväkahveilla (veljen perhe ja äiti asuvat siis lähekkäin). Veljeni oli myös iloinen uutisesta, ja hän oli ainoa, jolla oli mitään kysyttävää raskauteen liittyen – hän kysyi kumpi meistä on raskaana. 🙂 Muille olimmekin heti kertoneet, että minä olen raskaana, jotenkin se jäi vahingossa mainitsematta kun kerroin veljelle. Seuraavaksi täytyykin sitten jossain vaiheessa kertoa kaikille vaimon sisaruksille ja lopuille kavereille. Kavereille tulee varmaan kerrottua sitä mukaa kuin nähdään – saa nähdä että näemmekö kaikkia seuraavan 7 kuukauden aikana, vai saavatko jotkut tietää vasta vauvan synnyttyä – tai vaihtoehtoisesti juorujen kautta. 🙂