PAS ja yllättävän piinattomat piinaviikot

Päädyimme lopulta siihen tulokseen, että ei tämä odottamalla parane, sillä näyttää siltä että meillä tunne siitä, että emme ole valmiita jatkamaan hoitoja, vaan jatkuu ja jatkuu. Lopulta oli ryhdyttävä toimeen, vaikka sitten kuinka epävalmiina, joten kun syyskuussa kuukautiseni alkoivat, aloin taas syömään Letrozoleja, ja varasin ajan follikkeliultraan. Letrozolit toimivat kuten ennenkin, ja aiheuttivat minulle neljä päivää kestäneen migreenityyppisen päänsäryn. Kun lääkäri kysyi vointia follikkeliultrassa, hän sanoikin, että ”muistuta, etten enää ikinä käske sinua syömään Letrozoleja”. 🙂 Kyllähän minä olisin voinut tuosta tosiaan sanoa, mutta tällä kertaa ajattelin, että kun kyse on tasan yhdestä kierrosta, niin voin minä säästää sen 150€ ja ja kokeilla kuinka paha päänsärky tulee… Kun kävimme insseissä, käytin Menopuria juuri sen takia, että Letrozol aiheutti päänsärkyä, mutta viiden päivän Menopur-annos maksoi sen 150 €, joten kyllähän se paljon kalliimmaksi tuli.

Follikkeliultrassa löytyi 2 hyvän kokoista johtofollikkelia, ja limakalvokin oli tarpeeksi paksu, joten meille varattiin aika alkionsiirtoon viikon päähän. Sain samana päivänä pistää annoksen Ovitrellea, jolla aiheutettiin ovulaatio, ja samasta lääkepakkauksesta säästettiin pieni määrä liuosta tukilääkkeeksi jota käytin sitten ennen ja jälkeen siirron. Oli kyllä mahtavaa, ettei PAS:in yhteydessä tarvinnut käyttää Lugesteronia, kuten tuoresiirron yhteydessä viimeksi, sillä Ovitrelle on huomattavasti miellyttävämpi käyttää.

Itse alkionsiirto meni todella mukavasti ja helposti, oli varmaan kivoin klinikkakäynti ikinä. Biologi kommentoi alkiota antaessaan, että se on jo hyvää vauhtia tulossa ulos kuorestaan, että nyt on siirto kreivin aikaan. Lääkärimme taas totesi, että olisiko nyt vihdoinkin meidän vuoro onnistua. Onhan tässä jo kulunut reilusti yli 3 vuotta ensitapaamisesta, joten sitä toivomme mekin. Koko toimenpide oli hetkessä ohi, ja sitten olimmekin jo kadulla, tonnin lasku repussa, mutta onnellisina. Meillä oli molemmilla hyvä fiilis, että tämä saattoi hyvinkin onnistua. Erityisen hyvä fiilis minulla oli siitä, etten ollut yhtään ehtinyt jännittää siirtoa, tai googlata mitään PAS:iin liittyvää, tai muutenkaan ajatella asiaa ylipäätänsä. Tuli ensimmäistä kertaa meidän pitkällä hoitotaipaleella sellainen fiilis, minkä kuvittelen, että voisi tulla jos onnistuu lyhyen kotona yrittämisen jälkeen tulla raskaaksi – sellainen, oho, siinäkö se oli, kävipäs helposti. Raskainta näissä hoidoissa on mielestäni ollut juuri se, että kun ravaa klinikalla alituiseen, joutuu myös väkisinkin miettimään raskautumista kovasti, ja ainakin minua alkaa pelottaa ja huolestuttaa kaikki mitä enemmän mietin asioita. En tiedä mikä nyt oli eri tavalla (ehkä pitkä hoitotauko, ehkä mielekäs työ joka pitää päivät kiireisinä) mutta tuntui hyvältä että kerrankin sisääni oli saatu alkio ilman että ehdin edes tajuta mitä oikein tapahtuu. 🙂

Illalla kotona tunsin alavatsassa todella jännittävää tunnetta, jota on lähes mahdotonta kuvailla, muuten kuin että se oli selkeästi erilaista kuin mikään muu aiemmin kokemani tunne. Sellaista pientä kipua ja paineen tunnetta, mutta ei kovin voimakasta, eli jos olisin ehtinyt nukkumaan, en usko että olisin tuohon herännyt. Tuli sellainen olo, että voinko oikeasti tuntea alkion kiinnittymisen? Joka tapauksessa siitä tuli erittäin positiivinen fiilis, ja sen seurauksena piinaviikot olivat yllättävän piinattomat – olin varma että olen raskaana. Toki tulevina päivinä uskoani hieman koeteltiin, kun mitään muita oireita ei ollut, ei edes sellaista pientä vilustumisen tunnetta, joka oli edellisellä kerralla kun tulin raskaaksi. Päätimme vaimon kanssa, että teen testin vasta 8 päivää siirron jälkeen, DPO 13, sillä halusimme ajoittaa hyvät tai huonot uutiset viikonlopulle. Aina aikaisemmin olen ollut ihan hirveän kärsimätön, mutta nyt pysyin yllättävän hyvin päätöksessäni, koska olin niin varma positiivisesta tuloksesta, että ajatus negatiivisesta oli niin musertava, etten halunnut sellaista keskelle työviikkoa.

Ja kuten tästä kirjoituksesta ehkä on saattanut jo rivien välistä lukea – tulos tosiaan oli positiivinen! 🙂 Oli kyllä suuri helpotus, että olin oikeassa, sillä muuten olisin kyllä hieman ihmetellyt, että miten paljon minä oikein olen onnistunut kuvittelemaan asioita. Kun tämä nyt oli toinen kerta kun sain plussan testiin, niin minulla oli koko ajan sellainen tuttu tunne edelliseltä kerralta, joka sai minut varmaksi onnistumisesta. Tällä kertaa uskalsimme myös heti iloita plussasta ja alkaa suunnittelemaan tulevaa, mm. keksimme jo nimen tulevalle lapselle. 😉 Välillä kyllä hieman huolestuttaa, että ei kai tällä kertaa käy sama kuin viimeksi, mutta yleisesti ottaen olen paljon toiveikkaampi nyt.

Tänään on kulunut viikko virallisesta testipäivästä, jolloin myös ilmoitimme hyvät uutiset klinikalle ja varasimme ajan alkuraskauden ultraan. Klinikalta kysyttiin myös haluanko verikokeisiin, mutta kieltäydyin visusti, koska viimeksi juuri verikokeet ennustivat huonoa, jonka seurauksena itkinkin 3 viikkoa, että tämä raskaus tulee menemään kesken, kunnes sitten lopulta alkuraskauden ultrassa todettiin, että näin todella on käynyt. Nyt aion nauttia täysin siemauksin odotuksesta ultraan asti, ja toivottavasti vielä sen jälkeenkin. 🙂

Varasimme myös ensimmäisen neuvola-ajan heti virallisen testipäivän jälkeisenä päivänä. Oli aivan mahtavaa, että vaimo pystyi tekemään sen puolestani, sillä hän sattui kätevästi olemaan juuri etätöissä, ja minulla taas on hieman hankala löytää hyvää paikkaa, jossa voisi töissä puhua luottamuksellisia asioita puhelimessa. Puhelimessa ollut ihminen oli vaimon mukaan vaikuttanut todella mukavalta, ja saimme neuvola-ajan marraskuun puoliväliin, jolloin edellisten kuukautisten alkamispäivästä on kulunut 2 kuukautta. Ihanaa, että kalenterissa on neuvola! Viimeksi en ikinä varannut neuvola-aikaa, kun ajattelin että mitä turhaan, kun kuitenkin menee kesken. On ihan mieletöntä, että nyt on niin eri fiilis!

Parasta tässä raskaudessa tähän mennessä on ollut se, että nyt tuntuu siltä, että olen päässyt yli edellisen keskenmenon aiheuttamista peloista. Minua pelotti todella paljon ryhtyä yrittämään uudestaan, koska pelkäsin sitä, että jos tulisin raskaaksi, että päivät olisivat yhtä raskaita ja pelontäyteisiä kuin viimeksi. Olen yllättynyt, että tilanne onkin ihan päinvastainen, enkä käsitä mistä tämä optimismi on putkahtanut. Minä en kyllä oikein usko sanontaan ”pessimisti ei pety”, sillä kyllä minä petyin viimeksi kaikesta huolimatta, mutta jotenkin se pettymys ja suru jäi vaillinnaiseksi, kun olin surrut tulevaa keskenmenoa niin paljon etukäteen. Nyt olen superoptimisti, joten jos jotain ikävää tapahtuu, niin sitten kyllä petytään ja kunnolla. 😉

Tuntuu hurjalta, että olen nyt ollut reilun viikon tietoisesti raskaana, tuntuu niin kuin siitä olisi jo pieni ikuisuus, kun tein testin. Välillä sitä miettii, että mitä tuolla sisälläni oikein tapahtuu vai tapahtuuko mitään, ja pariin viikkoon ei ole vielä vastauksia luvassa. Täytyy siis yrittää keskittyä muihin asioihin, ja toivoa, että aika menisi nopeasti. Tuntuu kyllä siltä, että ajan kuluminen on hidastunut aivan valtavasti.

Kuulumiset vuoden kestäneeltä hoitotauolta

Hoitotaukomme venähti vuoden mittaiseksi, mutta nyt olemme taas aktivoituneet lapsitoiveen kanssa, joten on jo korkea aika päivittää kuulumiset blogiinkin! Olen pahoillani, että tämä blogi jäi hieman yllättäen tauolle. Tarkoitus ei ollut missään vaiheessa pitää taukoa, mutta tässä kävi niin, että ajatus kirjoittamisesta ei houkutellut, ja tulikin pidettyä sitten lomaa lapsitoiveista myös ajatusten tasolla ja keskityttyä muihin asioihin elämässä.

Kertaan vielä lyhyesti taipaleemme tähän asti – viime vuonna teimme viisi inseminaatioyritystä tuloksetta, jonka jälkeen kokeilimme IVF-hoitoa. Tulin hoidon avulla raskaaksi, mutta valitettavasti raskaus meni kesken, eikä tämän yhden alkion lisäksi pakkaseen jäänyt mitään. Joten vuosi sitten olimme juuri keskellä toista IVF-hoitoa, kun sainkin tietää, että papa-kokeen tulos oli huolestuttava. Päätimme, että tuoresiirtoa ei tehdä, vaan hoidetaan ensin terveyteni kuntoon. Myös toisesta IVF-hoidosta ainoastaan yksi alkio selvisi 5-päiväiseksi blastokystiksi, ja tämä kaveri meni sitten pakkaseen odottelemaan parempia aikoja.

Minulle tehtiin marraskuussa vuosi sitten Loop-hoito, joka onnistui hyvin ja kaikki solumuutokset saatin kerralla pois. Keväällä aloimme sitten miettiä, että milloin jatkamme hoitoja, ja varasin lapsettomuuslääkärillemme keskusteluajan. Tämä oli todella hyvä juttu, sain puhuttua kaikista asioista jotka vaivasivat minua, ja oli ihanaa, että lääkäri ymmärsi, että tällainen yllättävä solumuutos oli todella pelottava. Tuntui, että Kätilöopistolla lääkärit näkivät joka päivä niin monta potilasta, joilla kaikilla on solumuutoksia, että heidän oli ehkä vaikea empatisoida, kuinka järkyttävää se yksilötasolla on, kun pelästyy, että tuleeko minulle nyt syöpä… Toki kyse oli varmasti myös kiireestä, joten siksikin oli mukava varata tunnin aika lääkärille, ei tarvinnut pelätä ettei ehtisi jutella asioitaan loppuun asti. Keskustelun lopputulos oli kuitenkin se, että koska Loop-hoidon jälkeinen 6kk kontrolli oli jo niin lähellä, niin odotellaan ensin tulokset siitä ja lähdetään sitten tekemään pakastealkion siirtoa.

Huhtikuussa olin sitten uudestaan kolposkopiassa Kätilöopistolla, ja minulta otettiin myös papa ja HPV-testit. Lääkäri arvioi silmämääräisesti, että näyttää siltä, että solumuutokset ovat uusineet, ja että on todennäköistä, että saan kutsun uuteen Loop-hoitoon. Maailmani romahti. Laskeskelin parhaan ystäväni kanssa, joka juuri oli itse plussanut pitkän yrittämisen jälkeen, että jos minulle tehtäisiin kesäkuussa uusi Loop, ja odottaisin taas että puoli vuotta on mennyt, ja kontrollissa olisi kaikki kunnossa, niin voisin aikaisintaan yrittää tulla raskaaksi vuonna 2017… Totesimme siis vaimoni kanssa, että meidän on parempi siirtyä hoitamaan häntä, muuten tuhlaamme vaan hedelmällisimmät vuotemme siihen, että odotamme että minä olisin terve. Olimme miettineet samaa jo heti kun sain kutsun ekaan Loopiin, mutta emme aktivoituneet asian suhteen silloin, koska järkytys ja pelko olivat niin pinnalla, ettei energiaa riittänyt siihen, että olisi miettinyt vielä lapsettomuushoitojakin.

Jäin siis odottelemaan kolposkopian tuloksia, ja niissä kesti ja kesti. Lopulta soittelin itse perään, ja olin pudota tuoliltani, kun hoitaja kertoikin, että kaikki oli kunnossa. Papa oli normaali, HPV-testi negatiivinen, eikä mitään solumuutoksia ollut löytynyt. Minusta otetut koepalat oli nähtävästi lähetetty vielä jonnekin erikoisvärjäykseen, koska testitulokset olivat ristiriidassa lääkärin arvion kanssa, mutta myökään lisätutkimuksissa ei löytynyt mitään normaalista poikkeavaa. Yht’äkkiä olikin täysin mahdollista yrittää raskautta minun kanssani. Tuntui hurjalta ajatella, että olen terve, en millään meinannut pystyä uskomaan sitä. Nähtävästi minulla kuitenkin oli joku tulehdus kohdunsuulla, joka sai lääkärin luulemaan, että solumuutokset ovat uusineet, mutta ei sellainen tulehdus, josta voisi kehittyä syöpä, joten kai se sitten on vaaraton. Itseä mietityttää, että onkohan tuo kuinka yleistä vai harvinaista, kun ei ainakaan ole mitään muuta keinoa huomata koko asiaa, kuin tutkia kohdunsuuta mikroskoopilla, ja eihän sellaista tehdä ikinä ellei ole syytä papan perusteella epäillä jotain vakavampaa. Tämä minun tulehdukseni kun ei näkynyt papassa millään tavalla.

Kun sitten selvisi, että olenkin terve, aloimme miettiä, että pitäisikö meidän sittenkin kokeilla alkionsiirtoa minun kanssani, kun sekään ei oikein tuntunut hyvältä, että jättäisimme minulle yhden oljenkorren, jonka voisin käyttää vasta parin vuoden päästä. Tuntuu paremmalta siirtyä hoitamaan vaimoa, kun meillä ei ole enää pakkasessa alkiota minua varten. Toki siis alkion voisi siirtää myös vaimon kohtuun, mutta oletan, että siinä ainakin olisi jonkin sortin byrokraattinen kuvio, kun meitä ei kuitenkaan Suomen nykyisen lain silmissä hoideta pariskuntana.

Viime keväänä, kun kävin juttelemassa lääkärimme kanssa, kävimme läpi myös negatiiviset skenaariot, kuten sen, että en tulisi raskaaksi pakastealkion siirrosta. Lääkäri oli sitä mieltä, että siinä tapauksessa meidän kannattaisi hoitaa vaimoa, tai jos minä haluaisin tulla raskaaksi, että vaimo lahjoittaisi munasoluja, sen sijaan että käytettäisiin minun solujani. Olin positiivisesti yllättynyt, että lääkäri ei loputtomiin pitänyt yllä toivoa, että kyllä tämä onnistuu minun soluillani, kun tuntui että silloin ekan IVF:n yhteydessä ja vielä tokankin aikana oli jotenkin selvää, että tottakai me jatketaan hoitoja minun kanssani. Toki siis lääkäri asetteli sanansa hyvin varovaisesti nytkin, mutta selvästi se, että olemme nyt kahdesta IVF:stä saaneet molemmista vain yhden blastokystin, kertoo siitä, että jotain ongelmaa on. Toisaalta, edelleenkin yksi alkio on aivan riittävästi, jos raskaus kestää loppuun asti ja saamme terveen lapsen kotiin. 🙂

Kaikki nämä huolet terveydestä ja veivaaminen edestakaisin (uuteen Loopiin -> ei kun olenkin terve) aiheuttivat kuitenkin sen, että ajatus hoitojen jatkamisesta tuntui vaikealta. En olisi enää halunnut yrittää, olisin vain halunnut antaa vastuun vaimolle ja hänen kropalleen, toisaalta en halunnut jättää alkiota vuosikausiksi pakkaseen enkä myöskään ollut kokonaan valmis luopumaan ajatuksesta, että olisin raskaana, kun meillä nyt kuitenkin oli se alkio pakkasessa. Kaiken tämän vatvomisen seurauksena päädyimme edelleen jättämään lapsihaaveet taka-alalle kesäksi, ja keskityimme muihin asioihin, kuten työhön, lomailuun ja Pokémon Go:n pelaamiseen. Loma lääkäreistä teki kuitenkin hyvää, ja nyt syksyllä olimme lopulta valmiita (tai niin valmiita kuin tässä koskaan voi olla) palaamaan klinikalle. Tästä lisää seuraavassa kirjoituksessa.

Hedelmöityshoitolaki, vanhentunut jo syntyessään

Tänään on iloittu uutisesta, että hallitus on nyt antanut eduskunnalle esityksen tasa-arvoisen avioliittolain vaatimista lakimuutoksista. Kun luin uutisen, en kuitenkaan ilahtunut, vaan kauhistuin ja ahdistuin. Oikeusministeriön tiedotteessa mainitaan nimittäin hedelmöityshoitolain kohdalla näin:

Hedelmöityshoitolakiin ei muutoksia

Hedelmöityshoitolaissa parilla tarkoitetaan naista ja miestä, jotka elävät keskenään avioliitossa tai avioliitonomaisissa suhteissa. Lisäksi laissa määritellään hoitoa saavaksi pari tai nainen, joka ei elä avioliitossa tai avioliitonomaisissa olosuhteissa. Esityksessä ei ehdoteta lain soveltamisalan laajentamista.

Toisin sanoen, lainsäädäntöömme jää laki, jossa todetaan mm. näin:

Tässä laissa tarkoitetaan:

1) parilla naista ja miestä, jotka elävät keskenään avioliitossa tai avioliitonomaisissa olosuhteissa;
2) hoitoa saavalla paria tai naista, joka ei elä avioliitossa tai avioliitonomaisissa olosuhteissa;

Tuossa siis rajataan, että ainostaan avioliitossa olevaa miestä ja naista hoidetaan parina, ja avioliitossa oleva naispari jää kokonaan määrittelyiden ulkopuolelle. Olettavasti tämä siis tarkoittaa sitä, että avioliitossa olevaa naisparia ei jatkossakaan hoideta yhdessä pariskuntana, vaan hoidettava osapuoli on hoidoissa ikään kuin ”yksin”. Tämä kyseinen lainkohta on yksi niistä, jotka nykyisessä lainsäädännössämme korpeavat minua henkilökohtaisella tasolla kaikkein eniten. Olin niin toivonut, että kun tasa-arvoinen avioliittolaki tulee, niin kaikki avioliittoon viittaavat lainkohdat koskisivat kaikkia avioliittoja, eikä niin, että joissain laeissa sanotaan, että ”tässä kohtaa tarkoitamme avioliitolla miehen ja naisen välillä solmittua avioliittoa”!

Lisäys: Löysin tarkan esityksen uudeksi hedelmöityshoitolaiksi. Siihen todellakin tulee lisäys, jossa erotellaan kahden naisen välillä solmitut avioliitot naisen ja miehen välillä solmituista avioliitoista:

2) hoitoa saavalla paria tai naista, joka ei elä avioliitossa tai avioliitonomaisissa olosuhteissa miehen kanssa;

Minä todellakin toivon, että tähän tulisi vielä muutos! Hallituksen esityksessä sanotaan näin:

Sateenkaariperheet ry ja SETA ry ehdottivat lakia muutettavaksi niin, että samaa sukupuolta olevat parit voisivat saada hedelmöityshoitoja yhdessä. Palautteen jälkeen esitystä on täydennetty lisäämällä siihen hedelmöityshoidoista annetun lain muuttamista koskeva ehdotus, jolla varmistetaan se, että lain soveltamisala ei kaventuisi nykyisestä. Lain soveltamisalaa ei ehdoteta laajennettavaksi.

Eli Oikeusministeriössä ei haluttu kuunnella meitä, vaan jyrättiin vanhalla kaavalla, että naisparia ei edelleenkään pidetä parina. En tiedä voiko tähän enää saada muutosta aikaan, mutta jos se on mahdollista, niin asiasta pitäisi pitää ääntä!

Hedelmöityshoitolain kohdalla sillä on ehkä enemmän symbolinen kuin konkreettinen merkitys, että naisparia ei hoideta yhdessä pariskuntana. Muistaakseni me ainakin saimme molemmat allekirjoittaa hoitosuostumuslomakkeen. Silti se tuntui pahalta, koska oli koko ajan tiedossa, että ainoastaan toisella allekirjoituksella on yhtään mitään merkitystä. Kun käy hedelmöityshoidoissa, voi olla vaikea tuntea olevansa osallisena prosessissa mitenkään, jos oma läsnäolo on periaatteessa yhdentekevää ja ainoastaan toisen osapuolen allekirjoitus tarvitaan. Vaikka meidän klinikka on kyllä merkinnyt meidät molemmat hoitosuunnitelmaan, on aina välillä tullut vastaan tilanteita, joissa väkisinkin huomaa, että toinen meistä on lähinnä statistin roolissa. Kun hoidot pitkittyvät, olisi entistä tärkeämpää, että parisuhteen molemmat osapuolet kokisivat olevansa mukana prosessissa yhdenvertaisina, vaikka vain toinen on hoidettavana, eikä niin, että hoidettava osapuoli on virallisesti yksin prosessissa.

En jaksaisi odottaa, että loputkin lainkohdat, jotka tekevät eron samaa sukupuolta ja eri sukupuolta olevien parien välillä, poistuvat. Ihmisillä on edelleen ennakkoluuloja sateenkaariperheitä kohtaan, eikä sitä ainakaan auta, että myös lainsäädäntö erottelee. Vaikka eivätpä ennakkoluuloiset useinkaan ole myöskään ajantasalla nykytilanteesta.

Ennen kaikkea minua masentaa, että lainsäädännön / yhteiskunnan tasolla sillä on merkitystä, olenko saamassa lasta miehen vai naisen kanssa.

Tauon jälkeen

Pitkästä aikaa täällä. Olen pitänyt ihan tarkoituksella taukoa blogeista (sekä omastani että muiden) ja keskittynyt nauttimaan elämästä. Viime kirjoituksen jälkeen on tapahtunut paljon, ja blogimaailmaan on syntynyt uusia mielenkiintoisia blogeja. Tässä onkin tekemistä päästä taas ajantasalle. 🙂

Meillä perheellistyminen ei ole yhtään lähempänä kuin ennekään, mutta tilanne ei onneksi vaivaa erityisemmin. Elämä on mukavaa, ja niin kauan kun ei ajattele liikaa epäonnistuneita hoitoja, on fiilis oikeastaan aika hyvä. Siinä mielessä hoitotauko ja blogitauko on tehnyt oikein hyvää ajatuksille. Olen huomannut, että mitä enemmän ajattelen hoitoja, sitä enemmän minun tekee mieli etsiä lisätietoa ja uppoutua netin syövereihin. Mutta ongelma on siinä, että netistä ei löydy vastausta siihen kysymykseen, johon oikeasti haluaisin vastauksen: miksi meidän alkioit kaikki lopettivat kasvamisen ennen kuin ehtivät viiden päivän ikään, ja miksi se yksi päällisin puolin loistoyksilökään ei jatkanut kasvuaan kohdussa? (Tuohon viimeiseen kysymykseen tiedän oikeastaan vastauksen: mahdollisia kromosomihäiriöitä ei näe mikroskoopilla alkioviljelyn yhteydessä, vaan niiden selvittämiseksi pitäisi tehdä erillinen tutkimus. Todennäköisesti siis siinä päällisin puolin hyvännäköisessä alkiossa oli jotain vikaa, joka ei näkynyt päälle päin.) Mutta se pohjimmainen kysymys taitaa olla, että miksi alkiot eivät olleet parempilaatuisia, ja voiko mitään tehdä toisin, jotta tilanne olisi parempi.

Koska netistä ei löydy kaipaamiani vastauksia, parempi vain pysytellä poissa lapsettomuusaiheista. Sen sijaan olemme kesällä olleet aktiivisia – olemme geökätköilleet ahkerasti, ja aloitimme myös juoksuharrastuksen. Kengät tuli ostettua jo vuosi sitten, mutta vasta nyt tuli oikeasti lähdettyä juoksemaan. 😉 (Voin lämpimästi suositella juoksun aloittamista puhelinsovelluksen avulla, joka varmistaa ettet lähde liikkeelle liian rajusti. Meillä toimi sovellus 5K runner erinomaisesti – alussa harjoitukset olivat niin kevyitä, vaikka kestivätkin puoli tuntia, että fiilis oli lenkin jälkeen aina lisää, lisää!)

Olin kesällä myös ikäryhmätarkastuksessa työterveyshuollon kautta. Selitin siellä hoitajalle kaikki ongelmani, ja kokemus oli erittäin positiivinen. Kun selitin migreeni-niskajumitus-stressi-noidankehästäni, niin sain lähetteen fysioterapiaan, mutta yllätyksekseni sain lähetteen myös psykologille. Olin jotenkin kuvitellut, että pitäisi olla joku ”oikea” vaiva, kuten masennus, jotta olisi järkeä mennä psykologille, mutta nähtävästi ihan stressi riittää. Olen jo käyttänyt 3 kertaani, ja nyt osui oikeanlainen henkilö kohdalle, sillä sessiot olivat todella antoisia keskustelutunteja, joista oikeasti jäi ajatuksia mieleen pyörimään, jotka kehittyivät ja joista sitten jatkettiin seuraavalla kerralla. Psykologi myös suositteli minulle minfulnessia stressin lievittämiseen, ja vaikka en olekaan vielä onnistunut saamaan kunnon rutiinia aikaiseksi, olen tykännyt mindfulness-harjoituksista kovasti. (Jos kiinnostaa, niin mindfulnessiin voi tutustua monella tapaa, mutta itselleni helpoin ja mukavin juttu on ollut Headspace-sivu ja mobiilisovellus.)

Juoksuharrastus ja hengähdystauko ovat vaikuttanut hyvinvointiini todella positiivisesti – merkittävin parannus on ollut selkeä migreenikohtausten väheneminen. Minulla on hormonaalinen migreeni, joka ärtyy lisäksi myös stressistä ja jännityksestä. Vuosi sitten minulla alkoi 3 kuukautta kestänyt stressaavampi jakso töissä, ja sen aikana aloitimme myös hedelmöityshoidot, remontoimme uuden kodin ja muutimme sinne. Vaikka työstressi hellitti, minulle jäi päälle migreenikierre, ja reagoin usein migreenillä kaikkiin ikäviin tai jännittäviin tilanteisiin. Vasta kun pidimme taukoa hoidoista ja keskityimme muihin juttuihin, ja samanaikaisesti sain myös niska-hartiaseudun jännitystilan laukeamaan urheilun avulla, loppuivat usein toistuvat migreenikohtaukset lopultakin. Eivät ne toki kokonaan ole loppuneet, mutta ero on silti käsinkosketeltava. Tilanne on lopultakin normalisoitunut.

Jos minulle jotain on valjennut, niin se on se, että jos on stressiä elämässä, niin ei saisi päästää tilannetta vain jatkumaan ja jatkumaan. Tavallaan olen kyllä tiennyt tämän koko ajan, mutta se on vaan niin paljon helpommin sanottu kuin tehty. Omalla kohdalla keskenmeno aiheutti pakollisen pysähtymisen. En tiedä olisiko samat hyvät jutut tapahtuneet myös vaikka raskaus olisi jatkunut, mutta jollain tapaa minulla on tunne, että keskenmeno oli itselle se viimeinen niitti, josta tuli olo, että jotain on nyt pakko tehdä. Kun noihin lisääntymisterveydellisiin asioihin ei juurikaan pysty itse vaikuttamaan (kun ei alunperinkään tupakoi jne. niin ei ole mitään mitä korjata), niin luulen, että minulle tuli sellainen olo, että pakko sitten tehdä jotain sitten niille asioille, joihin vielä voin vaikuttaa, kuten esim. migreeniin. Nyt jälkikäteen tuntuu siltä, että olin koko kevään tuuliajolla, enkä osannut tehdä mitään asioille jotka eivät olleet kunnossa, kun elämä pyöri vain kahden viikon sykleissä. Nyt kun huomaa tehneensä konkreettisia muutoksia parempaan, niin tuntuu älyttömän hyvältä, tuntuu että elämä on hallinnassa. Siitä en haluaisi päästää irti, vaikka hedelmöityshoidot ovat kyllä omiaan saamaan aikaan sellaisen tunteen, että ei pysty kontrolloimaan mitään. Mitenkähän niiden läpi saisi luovittua, että oma elämä tuntuisi vielä omalta?

Keskenmenon hoito lääkkeillä

Pari viimeistä viikkoa on kulunut niin hujauksessa, etten ole ehtinyt kirjoittaa tänne, vaikka tarkoitus oli päivittää kuulumisia jo kauan sitten. 🙂 Vietämme nyt erittäin tervetullutta taukoa hoidoista ja nautimme kesästä. Keskenmenosta on kolme viikkoa aikaa, ja se sujui onneksi lopulta aika helposti. Syksymmällä olisi tarkoitus jatkaa hoitoja, mutta ensin pitää odotella, että kroppa on toipunut, mikä minun tapauksessani tarkoittaa, että vähintään kahdet kuukautiset pitää tulla. En kyllä ollenkaan uskonut, että menisin vielä toiseenkin IVF-hoitoon, mutta nyt en kyllä halua luovuttaa, kun olo on sen verran optimistinen.

Pelkäsin, että lääkkeellinen raskaudenkeskeytys aiheuttaisi todella runsaan vuodon, mutta niin ei käynyt, vaan kroppani jatkoi normaalilla niukkaverisellä linjallaan myös tässä tapauksessa. Vuoto oli kaikin puolin ihan kuin tavalliset kuukautiset, eikä edes kestänyt kuin päivän tai pari kuukautisia pidempään. Ainoa ero oli, että minulla oli jonkin verran kivuliaita vatsakramppeja, joiden takia söin särkylääkkeitä (normaalisti minulla siis on kivuttomat kuukautiset). Olin myös lukenut, että joillain ihmisillä on ollut pitkät jälkivuodot, mutta minulla ei ollut sellaistakaan, vaan pystyin aika nopeasti jättämään kuukautissuojat pois. Kerron tämän siksi, että yleensä mieleen jää vain kamalat tarinat, joten halusin kertoa, että ainakin alkuraskaudessa keskenmeno ei välttämättä eroa paljoa kuukautisista, toki tämä on hyvin yksilöllistä.

Pahinta lääkkeellisessä keskeytyksessä oli Cytotecien aiheuttamat krampit. Laitoin lääkkeet illalla klo 17 aikaan, jolloin otin myös särkylääkettä. En sitten tajunnut ottaa uutta annosta ennen nukkumaanmenoa, ja puolenyön aikaan heräsinkin aivan jäätävään kestokramppiin. Sain onneksi otettua lisää lääkettä, mutta nukkuminen jäi aika katkonaiseksi sinä yönä, vaikka kivut hellittivätkin. Sen jälkeen pidin huolen siitä, että söin särkylääkkeitä tasaisin väliajoin. Cytotecit eivät edes toimineet kunnolla ekalla kerralla, ja aamulla (melkein 12 tuntia lääkkeiden asettamisen jälkeen) tuli vähän tuhruvuotoa, mutta iltaan mennessä vuoto oli tyrehtynyt kokonaan. Joten jouduin sitten hakemaan uudet lääkkeet, jotka saivatkin vuodon alkamaan uudestaan, eivätkä aiheuttaneet enää yhtä pahoja kramppeja kuin ekalla kerralla. Kunnolla vuoto alkoi vasta vuorokausi toisen Cytotec-annoksen jälkeen (eli juhannusaattona), ja jatkui kolme päivää, jonka jälkeen se alkoi tyrehtymään ja loppui kokonaan muutamassa päivässä. Olin koko ajan täysin toimintakykyinen, ja juhannusviikonloppu menikin mukavasti kavereiden seurassa, joille emme olleet ehtineet kertoa raskaudesta emmekä myöskään puhuneet keskenmenosta.

Viikko keskenmenon toteamisen jälkeen päädyin käymään lääkärissä vatsakipujen takia, mutta syyksi paljastuikin lopulta se, että käyttämäni lääkkeet olivat aiheuttaneet ummetusta. 😀 Sain myös lähetteen gynekologille, joka teki ultraäänitutkimuksen ja totesi, että kohtu oli tyhjentynyt lähes kokonaan, jotain pientä siellä näkyi, mistä hän ei ollut aivan varma, mutta joka tapauksessa tilanne ei vaatinut mitään toimenpiteitä. Tämä oli helpottavaa kuulla, koska olin ollut huolissani, että onko mitään tyhjentymistä tapahtunut, kun verta oli tullut niin älyttömän vähän ja vuoto oli jo loppunut. Kaksi viikkoa keskenmenon toteamisen jälkeen minulle oli varattu jälkitarkastus klinikalle, mutta koska olin jo viikkoa aiemmin käynyt gynellä, skippasimme ultran ja suunnittelimme sen sijaan seuraavaa hoitoa.

Vielä kaksi viikkoa keskeytyneen keskenmenon toteamisen jälkeen sain raskaustestiin aivan haalean haalean viivan, joka näkyi kun sitä katsoi hyvässä valossa. (Sinä päivänä kun keskenmeno todettiin, viiva oli vielä todella tumma ja pamahti heti testiin.) Tuon tekemäni testin raja oli 25 mIU/ml, joka on siis se raja-arvo, joka määrittelee onko raskaana vai ei. Tein sitten viisi päivää myöhemmin vielä uuden samanlaisen testin, sekä testin, joka reagoi jo 10 mIU/ml hCG-arvoihin, ja molemmat olivat negatiivisia! Molemmat testit olivat aivan puhtaan valkoisia, ei haamun haamua. 🙂 Nyt sitten odotellaan ekoja kuukautisia, tosin niihin saattaa vielä olla aikaa, koska päädyin myös testaamaan ovulaatiota, ja näyttää siltä että se olisi tapahtumassa aivan lähiaikoina. Harmillista ettemme voi yrittää kotona. 😉

Olen iloinen, että tässä pitää odottaa muutama kuukausi ennen hoitojen jatkamista. Tajusin hiljattain, että vedin keväällä viisi kuukautiskiertoa putkeen hormoneja, viimeisellä kierroksella vielä hieman enemmän, kun tehtiin IVF. Kuvittelisin, että se voi tehdä ihan hyvää kropalle saada nyt olla hetken aikaa ihan vain omilla hormoneilla, ja toivon mukaan tämä tauko vaikuttaisi myös suotuisasti seuraavassa hoidossa saatavien munasolujen laatuun. Munasolujen kasvamisessa oli jotain häikkää jo silloin viimeisessä inseminaatiossa, ja IVF:ssä hedelmöitetyt alkiot eivät oikein lähteneet normaalisti kasvamaan, kun viidestä normaalisti hedelmöittyneestä alkiosta vain yksi selvisi viisi päivää, ja sekin meni lopulta kesken. Yhdestä hoidosta ei kuitenkaan voi sanoa mitään varmaa tuomiota, joten toivottavasti seuraavalla kerralla on parempi onni matkassa. 🙂 Lääkärimmekin sanoi, että hän on optimistinen, eikä näe mitään syytä miksei meidän kannattaisi tehdä vielä seuraavaakin hoitoa.

Positiivisia uutisia

Olemme elelleet tämän viikon epäuskon ja pelon limbossa, mutta pakko kai se on uskoa todeksi: alkio on nyt kiinnittynyt ja jos kaikki menee hyvin, meille syntyy tammikuussa lapsi!

ClearBlue positiivinen testitulos perjantaina 22.5.2015

Tänään lauantaina oli virallinen testipäivä, mutta päädyin tekemään ensimmäisen testin jo viime sunnuntaina. Minulla oli viime viikonloppuna vahva tunne siitä, että nyt on tärpännyt, joten en pystynyt enää odottelemaan. Olin myös lukenut netistä, että joillain ihmisillä oli näkynyt plussa jo DPO 10 (eli 10 päivää ovulaation jälkeen), joten koska viime sunnuntai oli 10 päivää punktiosta / hedelmöittymisestä, ajattelin, että ehkä jotain voisi jo näkyäkin. Ja niinhän siinä näkyikin, mutta viiva oli niin haalea haamu, etten ollut ihan varma, uskoisinko silmiäni. Teinkin sitten seuraavana päivänä uuden testin, jolloin testissä näkyi hyvin hyvin haalea, mutta silti selkeä, viiva.

Ajattelin alun perin, että olisi kiva saada hyvät uutiset nopeasti, mutta todellisuudessa en uskaltanut uskoa, että voisin olla raskaana. Minulla oli hyvin mielessä, että kyseessä voi olla kemiallinen raskaus*, koska luin hiljattain Vähän hymyä-blogista vastaavasta tapauksesta. Päädyimme siis vaimon kanssa roikkumaan usean päivän ajan limbossa, jossa puhuimme asiasta tyyliin ”jos tällä kertaa olisi tärpännyt”, vaikka tein joka päivä positiivisen raskaustestin. Käytin testaamiseen todella halpoja Sofi-merkkisiä liuskaraskaustestejä, ja kun viiva ei lähtenyt vahvistumaan, aloin jo huolestua toden teolla. Meillä oli kotona yksi ClearBluen digitaalinen testi, mutta olin luvannut vaimolle, että se tehdään vasta lauantaina. Keskiviikkona päätin kuitenkin, että nyt on pakko tehdä jotain tälle hermoilulle, ja hain apteekista kaksi kappaletta ClearBluen plussa-testejä. Se oli kyllä yksi elämäni parhaiten sijoitetuista 16 eurosta, sillä kun sitten keskiviikkoiltana tein ClearBluen testin, piirtyi siihen aivan selvä plussa, vaikka samasta pissasta tehty Sofi-liuskatesti oli edelleen todella hailakka.

Viikon lähentyessä loppua, alkoi optimismi ja luottamus kasvaa, ja perjantaina uskalsin jo soittaa klinikalle ja kertoa hyvät uutiset, vaikka alunperin sovittiin, että soittaisin vasta maanantaina. Sovimme myös ajankohdan ensimmäiselle ultralle, joka on kyllä todella aikaisin, eli viikolla 5+5 (eli 5 viikkoa ja 5 päivää edellisistä kuukautisista laskettuna). Syy tälle on se, että lähdemme seuraavana päivänä viikoksi Thaimaahan lomalle, ja kun tulemme takaisin, on meidän lääkärimme lomalla. Halusimme kuitenkin tavata nimenomaan juuri hänet, sillä olemme yrittäneet ja epäonnistuneet yhdessä niin monta kertaa viimeisen puolen vuoden aikana, että nyt olisi kiva nähdä myös iloisissa merkeissä. Aina voimme sitten mennä vielä toiseen ultraan myöhemmin, jos/kun tämä ensimmäinen on liian aikaisin, jotta voisimme kuulla sikiön sydänäänet.

Vaikka nyt olen virallisesti raskaana ja iloiset uutiset on kerrottu kolmelle läheisimmälle ystävällemme, on edelleen vaikea uskoa tätä todeksi, ja ennen kaikkea on vaikeaa olla luottavaisin mielin. Tarvitsisin nyt todella jotain koulutusta, että miten psyykata itsensä positiiviseen ajatteluun… Olen perusluonteeltani sekä optimisti että murehtija, eli uskon periaatteessa, että kaikki menee hyvin, mutta samalla päässä pyörii huolia kaikesta siitä, mikä voi mennä pieleen. On vaikeaa, kun tämä raskauden onnistuminen on asia, johon minulla ei ole minkäänlaista vaikutusvaltaa. Odotan kovasti sitä, että olisin jo niin pitkällä, että pystyisimme kuulemaan sikiön sydänäänet, koska sen jälkeen nähtävästi keskenmenoriski on selkeästi pienempi kuin ennen sitä.

Eilen minulla oli todella positiivinen fiilis, mutta tänään mieli on ollut hieman maassa, koska olen koko päivän kärsinyt ajoittaisista menkkamaisista kivuista. Olen ollut todella huolissani siitä, että mitä tämä nyt tarkoittaa, ja lopulta illalla keksin, mistä kivut voisivat johtua (muusta kuin keskenmenosta, siis). Käytin eilen viimeisen Lugesteron-tabletin, joita olen siis käyttänyt keltarauhashormonin korvikkeena IVF-hoidon takia. Normaalissa kuukautiskierrossahan keltarauhashormonin taso laskee juuri ennen kuukautisia, ja nyt minulla on ollut poikkeuksen korkeat hormonitasot, koska olen saanut hormonia sekä pillereistä että kasvavasta istukasta. Nämä tuntemukset voivat siis hyvin johtua ihan vain siitä, että lopetin Lugesteronin käytön, ja nyt kroppani kärsii vieroitusoireista. 😉 Onneksi olen maanantaina menossa verikokeeseen mittaamaan hCG:n arvon, joten silloin ainakin tulee jotain tietoa siitä, että onko istukkahormonin määrä normaalin rajoissa ja kaikki toivottavasti hyvin.

Tänään on kuulunut hyviä uutisia myös Irlannista – maa hyväksyi tasa-arvoisen avioliitolain kansanäänestyksellä!
YLE: Irlanti hyväksyi tasa-arvoisen avioliittolain

*Kemiallinen raskaus tarkoittaa tilannetta, jossa hedelmöittynyt alkio on yrittänyt kiinnittyä, mutta on epäonnistunut siinä, jonka seurauksena kuukautiset alkavat ajallaan tai hieman myöhässä. Jos tekee raskaustestin kovin aikaisin, se voi näyttää plussaa kiinnittymisyrityksen aikoihin, mutta muuttuu sitten negatiiviseksi. Aikana ennen raskaustestejä naiset eivät tässä tilanteessa useimmiten edes tienneet, että kiinnittymisyritys oli tapahtunut.

Koeputkihedelmöityskertomus

Nyt on ensimmäinen IVF-yritys ohi, ja yksi 5-päiväinen alkio tarttui matkaan. 🙂 Nyt odotellaan jännityksellä, että pysyykö se mukana kyydissä vai ei. Pakkaseen emme valitettavasti saanet yhtään alkiota, joten jos nyt ei tärppää, pitäisi taas tehdä uusi ja kallis koeputkihedelmöitys.

Kun olimme matkalla punktioon, mietin, että oikeastaan tämä IVF:hän on melkein kuin inseminaatio – ainoastaan lääkärikäyntejä on kahden sijasta neljä. Punktion jälkeen olin hieman eri mieltä… Kerron alla, että miten meillä meni tämä koeputkihedelmöitys. Varoitan herkempiä lukijoita, että alla on aika tarkkoja fyysisiä kuvauksia tilanteen etenemisestä.

Aluksi oli 40 minuutin suunnittelukäynti, jolloin päätettiin millä lääkkeillä ja miten hoito tehdään. Nyt tehtiin IVF lyhyen kaavan mukaan, eli hoito aloitettiin vasta tässä kierrossa, suoraan mun oman hormonitoiminnan päälle. Pitkässä kaavassa annetaan jo edellisessä kierrossa jarrupiikki, joka lamauttaa oman hormonitoiminnan kokonaan (sivuvaikutuksena on mahdolliset vaihdevuosioireet). Olen itse kokenut myös tämän pitkän kaavan, kun lahjoitin munasoluja 2 vuotta sitten, enkä kyllä itse huomannut juurikaan eroa pitkän ja lyhyen välillä, en siis saanut silloin mitään vaihdevuosioireita. 🙂 Nyt tällä kertaa munasolujani kasvateltiin Elonva-piikillä, joka on pitkävaikutteinen hormoni, eli yksi piikki vaikuttaa viikon ajan. Follikkeliultra sovittiinkin sitten viikon päähän, ja kolme päivää ennen follikkeliultraa aloitin myös jarrupiikkien käytön, minulla oli käytössä Orgalutran.

Follikkeliultrassa löydettiin 11 munasolua, joista osa oli hieman pieniä, eli sain vielä yhden kasvatuspäivän, jolloin iskin vatsanahkaan 200 IUI Bemfolaa. Punktio sovittiin neljän päivän päähän. Sain myös tuplairroituspiikit, sekä Gonapeptylin että Pregnylin. Tämän tarkoitus jäi hieman hämärän peittoon. Koko kasvatusaika meni hyvin ja kävin joogassakin normaalisti. Vasta punktiota edeltävänä päivänä alkoi paino tuntua munasarjoissa, ja istuminen muuttui tukalaksi punktiopäivän aamuna. Punktiopäivä itsessään oli sairaslomapäivä, ja hyvä niin. Olin aika tillin tallin operaation jälkeen.

Punktiossa minua jännitti eniten kanyylin laitto, ja kun oli sen aika, minua alkoikin pyörryttämään jo koko ajatus. Sain onneksi mennä makuulleni, ja vaikka kaikki meni tosi nätisti eikä sattunut yhtään enempää kuin verikokeen ottaminen, alkoi minua silti itkettää. Minulla on joku ihan hullu neulapelko, kun neula on jonkun toisen kädessä. Itseäni pystyn piikittämään vatsanahkaan suht helpostikin. Silloin kun lahjoitin soluja, oli odotusaika sen verran pitkä, että ehdin hyvin toipua kanyylin aiheuttamasta järkytyksestä, mutta nyt minut kutsuttiin punktioon melkein heti, ja hoipertelin sinne tärisevin jaloin. Onneksi sainkin sitten pian suoraan verenkiertoon rauhoittavia ja kipulääkettä.

Itse punktiosta mielikuvat on hieman hatarat, olin sen verran lääkepöllyissä. Vaimo osaa kertoa paremmin, mitä siellä tapahtui, kun hän oli henkisenä tukena ja näki koko ajan monitorilta ultraäänikuvasta, kun yksi toisensa jälkeen munasolut katosivat neulan sisään. 🙂 Sen tiedän, että ensin laitettiin paikallispuudutus emättimen pohjaan, mikä ei sattunut ollenkaan, vaikka olen kuullut että joillain tuntuu. Sitten lääkäri meni neulalla emättimen seinän läpi ja imi kaikki follikkelit talteen, ensin yhdeltä puolelta ja sitten toiselta. Tämä ei sattunut juuri ollenkaan, koska lääkitys oli kohdallaan. Koko operaatio oli kohtuullisen nopeasti ohi, ja saalis oli 11 munasolua, aivan kuten follikkeliultrassa oli näkynyt. Vasta punktion jälkeen alkoi munasarjoihin sattua, ja sainkin kanyylin kautta lisää kipulääkkeitä vielä levätessäni. Taisimme olla lepohuoneessa noin puolitoista tuntia, jonka jälkeen minusta tuntui siltä, että olisi hyvä lähteä kotiin. Siinä odotellessamme teimme yhdessä sudokuja ja välillä juttelimme hoitajan kanssa, kun hän kävi tsekkaamassa vointiani.

Kotiin päästyäni pääsinkin sitten heti oksentamaan. Oletettavasti sain sivuvaikutuksia Tramalista, jota tosiaan sain suonensisäisesti, ja olinkin koko iltapäivän niin huonovointinen, että nukuin vain. Olin edellisen punktiokokemuksen perusteella kuvitellut, että olisin voinut tehdä hieman töitä punktion jälkeen (minulla on tunnit miinuksella näiden hoitojen takia, ja pitäisi jaksaa tehdä niitä sisään), mutta tällä kertaa olinkin poissa pelistä koko päivän, eli sairasloma tuli todella tarpeeseen. Sain sairaslomatodistuksen, jossa ei ollut klinikan nimeä ollenkaan ja pelkkä koodi, joka sekin tarkoitti vatsakipua, joten pelkäsin ihan turhaan, että jos veisin sairaslomatodistuksen töihin, niin paljastuisi, että käyn hoidoissa. Tosin seuraavana päivänä kun vein todistuksen töihin, sain kuulla, että kai mä tiedän, että saa olla omalla ilmoituksella kaksi päivää poissa, että ei sun tätä olisi tarvinnut tuoda. Siinä sitten jouduin selittelemään, että kun nyt kävin lääkärissä, niin otin sen todistuksen vaikkei olisi tarvinnut… Taidan jättää ensi kerralla viemättä, jos joskus tämä tilanne vielä on edessä. 🙂

Punktion jälkeen munasarjat täyttyvät kudosnesteellä, ja olo onkin ollut hieman hankala. Vielä alkionsiirron yhteydessä lääkäri totesi, että neste ei ole vieläkään laskenut, joten en saa edellenkään urheilla tai tehdä mitään kiertoliikkeitä. Odotan kovasti, että pääsen joogaan, koska se on ainoa, mikä pitää mun niskajumituksen kunnossa… Onneksi munasarjat eivät varsinaisesti ole olleet kipeät kuin punktiopäivänä ja sen jälkeisenä päivänä. Pidempään jatkunut ongelma on sen sijaan ollut kipu virtsatessa, mutta sekin on onneksi jo nyt hellittänyt. Kaikki tämä on nähtävästi ihan normaalia ja kuuluu asiaan. Joten sanoisin, että hankalinta IVF-hoidossa on se, että viikko punktion jälkeen on sen verran kipeä alavatsa, ettei voi kuvitellakaan ottavansa juoksuaskelia.

Parasta IVF:ssä sen sijaan on se, että siinä saa väliaikatiedotteita munasolujen ja alkioiden edistymisestä. Punktion jälkeen saa heti kuulla munasolujen määrän (11), ja seuraavana päivänä sain kuulla kuinka moni niistä oli kypsiä (8) ja kuinka moni oli hedelmöittynyt normaalisti (5). Kaksi päivää punktion jälkeen sain kuulla, kuinka moni hedelmöittyneistä munasoluista oli kasvanut kaksipäiväiseksi alkioksi (3) ja lopulta viisi päivää punktion jälkeen sain tietää, että vain 1 alkioista oli selvinnyt blastokystivaiheeseen asti. Arvaukseni siitä, että vain 0-1 alkiota selviäisi, osui siis oikeaan… Niin kauan kun alkionsiirtoa ei ole tehty, on helppo odotella, koska on turhaa kuulostella kroppaa, kun ei siellä ketään kuitenkaan ole. Sen sijaan saa labrasta tietoa alkioiden kasvusta. Nyt, kun siirto on tehty, odottaminen on paljon vaikeampaa, kun sitä kuuntelee kaikkia mahdollisia tuntemuksia. Ja niitä tuntemuksiahan riittää, kun munasarjat on kipeät ja Lugesteron aiheuttaa pahoinvointia…. Pahinta oli heti alkionsiirron jälkeinen päivä, jolloin munasarjoja jomotti koko päivän töissä, joten arvatkaa vaan pystyinkö sekunniksikaan unohtamaan, että minulle oli edellisenä päivänä tehty alkionsiirto! Keskittyminenkin oli sitten sen mukaista… Onneksi eilen oli lomapäivä, niin ei tarvinnut edes yrittää keskittyä.

Alkionsiirto itsessään oli hyvin mukava operaatio, vähän kuin inseminatio, mutta helpompi. Siinä nimittäin käytettiin pehmeämpää ja huomattavasti kalliimpaa katetria, joten en edes tuntenut, kun se sujahti sisään kohdunsuun läpi. Samaan aikaan hoitaja ultrasi vatsapeitteen läpi, niin että lääkäri näkee mitä on tekemässä. Meille ei missään vaiheessa kerrottu mitään alkioiden luokituksia tai vastaavia, biologi sanoi vain, että meillä on yksi ”oikein hyvännäköinen” blastokysti. Meille suositeltiin jo heti kättelyssä viiden päivän viljelyä, jottei vahingossa siirretä hyvännäköistä kahden päivän alkiota, joka sitten lakkaakin kasvamasta. Nythän meillä oli 3 kappaletta kahden päivän alkioita, mutta vain yksi selvisi viisi-päiväiseksi. Ihan hyvä siis, että kumpaakaan niistä kelkasta tippuneista kavereista ei siirretty, koska siitä tuskin olisi seurannut mitään positiivista. Toisaalta, ei näistä aina tiedä ja toki joskus alkio voi pärjätä paremmin kohdussa kuin viljelyalustalla, mutta uskon kyllä itse, että parempi näin päin, ettei tehdä turhia siirtoja.

11 päivää siirrosta saa sitten tehdä raskaustestin. Aika on onneksi lyhyempi kuin inseminaation jälkeen, koska alkio on jo 5 päivää vanha siirron aikana. Testipäivä on siis 16 päivää punktion jälkeen, kun inseminaatioissa testi on ollut 16 päivää inseminaation jälkeen.

Lopuksi linkitän vielä blogikirjoituksen, joka oli mielestäni todella mielenkiintoinen ja informatiivinen: Parempia alkioita, enemmän raskauksia – Blastokystiviljelyn ja vitrifikaation avulla parempiin tuloksiin

Pelkotiloja

Koeputkihedelmöitysyritys on edistynyt hyvin, kerron siitä tarkemmin toisessa kirjoituksessa, kun tiedän enemmän. Ensi viikolla pitäisi olla tuoresiirto edessä.

Lauantaina vietettiin lapsettomien lauantaita, ja meillä meni aamu teemaan sopivissa tunnelmissa. Kaikki alkoi siitä, kun klinikalta soitettiin sovitusti väliaikatietoja. Tilanne on se, että meillä on kolme alkiota, joita nyt kasvatellaan blastokystivaiheeseen. Vaikka kolme on periaatteessa ihan ok, meille iski huoli siitä, että selviääkö yksikään alkioista siirrettäväksi asti, kun niitä on pudonnut matkasta niin hurjaa vauhtia tähän mennessä. Punktiossa munasoluja kerättiin 11 kappaletta, ja näistä 8 oli kypsiä. Niistä 5 kappaletta hedelmöittyi normaalisti, ja ainoastaan 3 jatkoi jakaantumista hedelmöittymisen jälkeen. Tällä vauhdilla meillä on ensi viikolla enää 0-1 alkiota jäljellä. Ja kun alkionsiirron jälkeen raskaus alkaa 30-50% todennäköisyydellä, on iso riski, että tämäkin yritys menee hukkaan. Kerron sitten miten kävi kun tiedämme sen.

On vaikea päättää, kuinka kauan koeputkihedelmöityksiä kannattaa jatkaa ja milloin on oikea aika luovuttaa ja yrittää minun sijaan saada vaimoa raskaaksi. Oma ajatus koeputkihedelmöitykseen lähtiessä oli, että tekisimme yhden IVF-hoidon, josta saisimme mukavan määrän alkioita pakkaseen, ja jos ekasta tuoresiirrosta ei tärppäisi, tekisimme pakastealkion siirtoja (PAS) x kappaletta, jolloin hyvin todennäköisesti tulisin ennemmin tai myöhemmin raskaaksi. PAS on huomattavasti halvempi kuin IVF, melkein samanhintainen kuin inseminaatio luovutetuilla siittiöillä (koska inseminaatiossa maksetaan oljista, ja PASissa ei), joten voisimme hyvin tehdä niitä tarvittaessa useampia. Mutta jos IVF:stä ei jää alkioita pakastettavaksi, niin sitten joutuukin tekemään heti uudestaan koko IVF-hoidon punktioineen kaikkineen, jos ei tärppää.

Tässä taistelee nyt kaksi vastakkaista toivetta – toive saada lapsi mahdollisimman pian, ja toive olla itse raskaana. Emme toki voi tietää kuinka helppoa / vaikeaa vaimolla on tulla raskaaksi ennen kuin olemme yrittäneet, mutta väkisinkin tässä käy mielessä, että odottaisimmeko jo lasta, jos olisimme päättäneet hoitaa häntä minun sijaani. Alkuperäinen suunnitelma oli kuitenkin, että olisimme molemmat raskaina, ja aloitimme minun kanssani koska olen vanhempi. On vaikea luopua tästä suunnitelmasta ja toiveesta, mutta samalla tulee myös realiteetit vastaan – IVF on todella kallista, ja onko järkeä pistää tähän loputtomasti rahaa, jos vaikka vaimo voisi tulla helposti raskaaksi? Samalla myös kello tikittää ja vanhenemme molemmat.

Eilen tuli pohdittua sitä, että voimmeko ylipäätänsä tehdä toista IVF-hoitoa, ja kauanko kestää säästää rahaa siihen. Jos vaihtaisimme halvempaan hoitomuotoon ja toiseen hoidettavaan, voisimme jatkaa nopeammin. Mutta voisimmeko oikeasti jatkaa nopeammin, vai olisinko ihan rikki siitä, etten tulekaan ikinä itse kokemaan raskautta? Kuinka paljon tarvitsisin aikaa, jotta olisin sinut asian kanssa ja voisin oikeasti olla iloisena mukana vaimolle tehtävissä hedelmöityshoidoissa? Vai olenko ikinä sinut asian kanssa, ja miettisin, että olisi vielä pitänyt yrittää lisää minun kanssani? Tulee mieleen pokerivertaus – kun on lähtenyt panostamaan, on vaikea perääntyä, vaikka tajuaisi, että on erittäin epätodennäköistä voittaa kyseinen kierros. Sitten laittaa helposti all-in, viimeisenä yrityksenä pelottaa muut pelaajat luovuttamaan, koska ei itse pysty luovuttamaan kun tuntuu siltä, että on jo panostanut liikaa… Tästä syystä mietimme, että olisiko pitänyt alunperinkin päättää, että vaimo synnyttää meidän lapset. Mutta silloin olisin luopunut haaveistani olla raskaana puhtaasti pelon takia, koska alustavissa tutkimuksissa ei ollut löytynyt mitään, minkä vuoksi en voisi tulla helpostikin raskaaksi. Minulle ei tullut mieleenkään edes ehdottaa tätä, mutta vaimo kertoi, että hän oli kyllä ajatellut asiaa, juuri koska minä otan nämä asiat paljon raskaammin kuin hän, ja olen jopa pelännyt lapsettomuutta nuorempana, kun ei ollut edes ajankohtaista yrittää.

Kovasti jossittelua, vaikka parhaassa tapauksessa meillä on kolme blastokystivaiheen alkiota, joilla yrittää raskautta. Pahimmassa tapauksessa taas saamme ensi viikolla kuulla, että yksikään alkio ei ole selviytynyt eikä meillä ole mitään mitä voisi siirtää. Eiköhän me tehdä kuitenkin niin, että katsotaan miten tässä käy ja sitten keskustellaan lääkärin kanssa mitä seuraavaksi kannattaa tehdä. Ainoa mikä on varmaa, on että toista IVF:ää ei kyllä heti tehdä jos tämä menee mönkään. Ehkä kaikesta huolimatta oli hyvä, että me puhuttiin näistä asioista, koska emme ole ihan hirveästi jutelleet tunteista, mitä hoitojen pitkittyminen ja lapsettomuuden pelko herättää. Vaikka kaikki menisi hyvin, ei tästä puhumisesta ainakaan haittaa ole. 🙂

Ja jotta ei olisi turhan huoleton olo, niin löysin eilen myös patin toisesta rinnastani. Päädyin tunnustelemaan rintojani, koska toinen niistä oli hieman kipeä, ja juuri se patti teki kipeää kun sitä paineli. Tällä kertaa googlettelusta seurasi kuitenkin helpotus – minulle selvisi ensinnäkin, että patit rinnoissa voivat olla hyvin monenlaisia asioita, eivätkä ne mitenkään automaattisesti tarkoita syöpää. Lisäksi selvisi, että syöpäkasvaimet ovat usein kivuttomia ja lujasti kiinni kasvualustassaan, kun taas tämä minun pattini on hieman kipeä eikä näytä olevan kiinni missään, vaan tuntuu enemmän irtonaiselta kun sitä työntää. Varasin kuitenkin lääkärin huomiselle että asiaa voidaan tutkia, ja meinasin soittaa myös klinikalle ja sanoa asiasta. Ehkä sielläkin voidan tutkia mun rinta, ja jättää alkionsiirto tekemättä, jos on yhtään riski, että kyseessä olisi syöpä. Mä oon kyllä monesti ennenkin pelännyt syöpää (esim. luomien takia) ja joka ikinen kerta olen huolestunut turhasta, toivotaan että sama meininki jatkuu. 🙂

Lisäys: Ei ollut syöpää, pelästyin turhaan. 🙂

Nopea edistyminen

Olemme nyt aloittaneet koeputkihedelmöityshoidot vähän yllättäen. 🙂 Menkat alkoivat lauantaina, ja soitin maanantaiaamuna klinikalle ja kerroin, ettei viideskään inssi ollut tuottanut toivottua tulosta. Varasin ajan heti samalle päivälle koeputkihedelmöityksen suunnittelukäyntiin, vaikka oli jo kierron kolmas päivä ja olisi mahdollista, että varsinainen hoidon toteutus jäisikin seuraavaan kiertoon.

Kun pääsimme lääkärille, aloitimme käynnin ultraäänitutkimuksella. Siinä selvisi, että kohdun limakalvo on 4mm paksu, ja kaikki follikkelit ovat alle 6mm kokoisia, eli toisin sanoen yksikään ei vielä ollut lähtenyt kasvamaan eikä munasarjoihin ollut myöskään jäänyt roikkumaan mitään isoja follikkeleita edellisen kierron jäljiltä. (Minullahan oli inssin aikana toisella puolella 22mm follikkeli ja toisella puolella kaksi 12mm follikkelia, mutta ne olivat kaikki onneksi irronneet.) Koska tilanne oli niin sanotusti ”puhdas pöytä”, pääsimmekin aloittamaan hoidot heti. Nyt mennään lyhyellä kaavalla, kun pitkä kaava vaatisi lääkityksen aloittamisen jo edellisessä kierrossa.

Minulle lääkkeiksi valikoitui Elonva-piikki, joka on pitkävaikutteinen gonadotrooppinen hormoni (vaikuttava aine: korifollitropiini alfa). Hoitaja antoi minulle pistoksen (se kirveli sen verran, että suustani pääsi ruma sana, mutta muuten ei ollut ollenkaan paha kokemus) ja tämä piikki vaikuttaa nyt seitsemän päivän ajan, joten en joudu pistelemään itseäni joka päivä. Viikonloppuna aloitan Orgalutranin (GnRH-antagonisti) pistämisen, joka estää ovulaatiota tapahtumasta ennenaikaisesti. Ensi maanantaina, eli viikon päästä hoidon aloittamisesta on ensimmäinen ultra. Jos follikkelit ovat kasvaneet hyvin, sovitaan punktiopäivä heti maanantaina, ja jos niitä pitää kasvatella vielä lisää, niin sitten tulee toinen kontrolliultra jonka jälkeen sovitaan punktion ajankohta. Punktiopäivä on sairaslomapäivä, koska siinä annetaan kipulääkkeitä ja rauhoittavia suonensisäisesti, ja operaation jälkeen on tärkeä levätä. Punktion jälkeen munasolut hedelmöitetään ja alkioita kasvatellaan viiden päivän ajan, blastoskystivaiheeseen saakka, jonka jälkeen toivottavasti tehdään tuoresiirto ja loput alkiot pakastetaan, jos niitä jää yli. Jos hoidot aiheuttavat minulle munasarjojen hyperstimulaation, silloin tuoresiirtoa ei voida tehdä, vaan kaikki alkiot pakastetaan ja odotetaan seuraavaa kiertoa, että munasarjat rauhoittuvat. Raskaushormoni pahentaa hyperstimulaatiota, joten jos sellaisesta kärsii, on tärkeää ettei tule raskaaksi.

Jännä nähdä, että montako follikkelia saadaan kerättyä, kuinka moni niistä on kypsiä ja hedelmöittyy, ja lopultakin kuinka moni niistä kasvaa normaalisti blastokystivaiheeseen. Luovutin munasoluja kaksi vuotta sitten, mutta silloin en saanut tietää näitä asioita, koska ne olivat tietenkin vastaanottavan pariskunnan yksityisasioita. Ainoa mitä sain tietää, oli että munasoluja kerättiin noin parisenkymmentä. Ideaalimäärä olisi noin 5-15. Minua kysyttiin vielä uudestaankin luovuttajaksi, mutta silloin tuli sellainen olo, että hoito oli sen verran rankka, etten jaksa käydä sitä uudestaan läpi ihan vain huvikseni. Nyt on taas parempi motivaatio, kun solut tulevat omaan käyttöön, vaikka en kyllä yhtään tykkää, että joudun olemaan taas saikulla, kun olin juuri 1,5 viikkoa rankan flunssan takia poissa. Täytyy toivoa, ettei tule hyperstimulaatiota, sitten joutuisi todennäköisesti olemaan pidempään saikulla eikä siirtoakaan voitaisi tehdä. Vaikka edellisen punktion jälkeen minua hirvitti ajatus siitä, että joutuisin uudestaan samaan rääkkiin, suhtaudun asiaan nyt aika tyynesti. Toivotaan että sama fiilis jatkuu itse punktiopäivään asti. 🙂

Piinapäivät lähestyvät loppua

Piinapäivät ovat tällä kertaa menneet paljon mukavammin, koska olen ollut niin kipeä, etten ole jaksanut miettiä juurikaan raskautumista. Nyt ne kuitenkin lähestyvät loppua ja odotankin, että kuukautiset alkavat huomenna tai viimeistään viikonloppuna.

Tässä yrityskierrossa olen myös tuhlannut ovulaatiotestejä vauva.infon keskustelupalstan innoittamana. Törmäsin siellä tähän kuvaan, josta voi tutkia miten raskaus näkyi ovulaatiotesteissä jo ennen raskaustestiä. Ovulaatiotestit raskauden testaamiseen ovat toki epäluotettavia, mutta niitä saa halvalla joten niitä voi huoletta tuhlatakin. Ovulaatiotesteistä olen nähnyt, että Pregnyl näkyi elimistössä reilun viikon, mutta nyt tällä viikolla viiva on lopulta haalistunut. Koska se ei ole lähtenyt uudelleen vahvistumaan, oletan, että myös raskaustesti tulee näyttämään negatiivista. Forumeilta olen siis lukenut, että ovistestit saattavat näyttää väärää positiivista, mutta nyt ne siis näyttävät negatiivista. Se on jännää, mutta ainakin minusta tuntuu, että tämä on helpompi tapa kohdata pettymys – kun todennäköisyys positiiviseen tulokseen vähenee päivä päivältä, odotukset eivät ole korkealla, toisin kuin jos en olisi tehnyt yhtään testiä, ja huomenaamulla tekisin ensimmäisen testin suuren jännityksen saattelemana. Kuitenkaan yksittäinen pettymys ei ole niin suuri, kun alussa on vielä runsaasti toivoa, että viivat lähtisivät voimistumaan uudestaan, mutta todennäköisyys vähenee päivä päivältä. Toki on tässä vielä pieni mahdollisuus, että olisin raskaana, mutta pidän sitä aika epätodennäköisenä. Pettymystä vähentää myös liuskatestit – jotenkin se viivan puuttuminen on vähemmän julmaa kuin digitaalisen testin ”ei raskaana”-teksti. Digitesti on toki oikein hyvä siinä vaiheessa, kun haluaa varmistaa, että onko tämä liuskatesti nyt varmasti positiivinen. 🙂

Tässä vielä linkki kuvaan, josta näkee, kuinka paljon selkeämmin raskaus näkyy liuskaovistestistä (vihreä), kuin liuskaraskaustestistä (sininen). Digitesti kertoo asian selkeiten, kun liuskatestit vasta näyttävät haamuviivoja. Tämä siis vaan tähän siksi, etten vaikuta ihan totaalisen hullulta, vaikka vähän ehkä olenkin. Mulla siis ovistestit eivät näytä ollenkaan tuolta, joten oletan että raskaustestitkin olisivat negatiivisia.

Edellisen negatiivisen tuloksen jälkeen kirjoitin ahdistuneena, että tuntuu, että joudumme kamalan pian turvautumaan koeputkihedelmöitykseen, että voisipa sitä yrittää vielä muutaman kerran ihan vain inseminaatiolla. Nyt kuukautta myöhemmin ajatukset ovat jo ehtineet muuttua – tuntuu siltä, että jos ei viidellä yrityksellä tärppää, niin ehkä tässä on jo korkea aika kokeilla tehokkaampia hoitoja ja varmistaa samalla, että munasoluissani ei ole mitään vikaa. Netissä kun lukee raskautta toivovien juttuja, olen huomannut, että moni on ollut menossa jo yrityskierrossa 20+. Minusta on todella hurjaa, että jotkut ovat yrittäneet yli puolitoista vuotta kotona eivätkä ole vieläkään saaneet plussaa tai meneet tutkimuksiin. En usko, että itse heidän kengissään haluaisin yrittää noin pitkään ilman että selvittäisin onko jotain vialla kun mitään ei tapahdu. Toki tuo antaa taas perspektiiviä, että on itse vasta taipaaleen alussa. Toivottavasi olisimme samaan aikaa myös lopussa, ja eka koeputkihedelmöitys tuottaisi tulosta. 🙂

Olemme suunnitelleet, että pidämme nyt kuukauden tauon, koska emme halunneet varata aikaa IVF:n suunnitteluun varmuuden vuoksi. Sitten kun koeputkihedelmöitys tehdään, lääkkeet täytyy aloittaa jo heti kierron ekoina päivinä, joten nyt kun menkat tulevat alkamaan huomenna tai viikonloppuna, niin missaamme alkukierron ja joudumme odottamaan seuraavaa, koska emme ehdi viikonlopun takia klinikalle suunnittelemaan hoitoa ajoissa. Toisaalta koeputkihedelmöitys on iso askel, joten on varmaan ihan ok pitää hieman hengähdystaukoa.

*****************************

Lisäys 24.4. (seuraavana aamuna)

Tein tänä aamuna vielä raskaustestin ja se oli ihan puhdas nega, eli ainakin mun kohdalla ovistestit kertoivat totuuden tällä kertaa.