Liian myöhään

Marraskuu lähestyy loppuaan, ja kohta on kulunut vuosi ensimmäisestä inseminaatiosta. Ensikäynnistä klinikalla on nyt kulunut 2,5 vuotta. Olemme kohta seurustelleet 4 vuotta ja naimisissa olemme olleet vähän yli 2 vuotta. Olemme myös olleet Sateenkaariperheet ry:n jäseniä kohta 4 vuotta, mutta järjestöön kuuluminen alkaa tuntua vain entistä hullummalta, kun ei meillä vieläkään ole lapsia (en silti aio erota).

Sanotaan, että lasten hankkimiselle ei oikein ikinä ole oikeaa aikaa, ja se tunne on ollut vahvasti läsnä myös omassa elämässä. Olemme halunneet lapsia yhdessä niin kauan kuin olemme ylipäätänsä olleet yhdessä, ja tuntuu siltä, että olemme auttamattomasti jo myöhässä. Olen itse ajatellut jo nuoresta saakka, etten hanki lapsia alle kolmekymppisenä (tähän saattoi vaikuttaa se, että omat vanhempani olivat jo iäkkäämpiä minut saadessani, äiti jo yli 40), mutta kuvittelin aina, että saisin lapsia alle 35-vuotiaana. Nyt se on mahdotonta. Vaimo taas on ajatellut, että jos hän ylipäätänsä ikinä saisi lapsia, niin se tapahtuisi ennen kuin hän täyttää 30. Sekin rajapyykki on jo jonkin aikaa sitten mennyt ohi. Meillä on vahvasti sellainen tunne, että meidän olisi jo pitänyt saada lapsia, että jos me niitä vielä saamme, niin se tapahtuu liian myöhään. Toivottavasti tämä tunne menee ohi, jos me joskus niitä lapsia saamme.

Nyt tuntuu myös omalla kohdalla siltä, että jos minä aion joskus olla raskaana, tämä prosessi olisi pitänyt aloittaa paljon aiemmin, silloin kun munasolut vielä olivat paremmassa kunnossa ja ennen kuin papa-kokeessa löytyi solumuutoksia. Kyllähän vaarattomia muutoksia oli jo havaittu papa-kokeessa useamman kerran aiemminkin, mutta ne olivat aina hävinneet vuoden päästä, enkä osannut ajatella, että niiden takia pitäisi kiiruhtaa lastenhankintaa. Useimmitenhan muutokset häviävät ja pysyvät poissa, jolloin niillä ei ole merkitystä raskaaksitulemisen kanssa. Jotenkin en myöskään osannut pelätä, että munasolut eivät olisi kunnossa, kun oma äitini sai minut yli 4-kymppisenä.

Samalla en tiedä, että miten tässä olisi voinut tehdä eri tavallakaan. Emme ole seurustelleet kuin 4 vuotta, ja on ehdottomasti parempi, ettei meillä ole lapsia aiempien kumppaneiden kanssa. Aina on ollut jotain, mikä on estänyt hoitoihin hakeutumista: gradun kirjoitus, remontti, häät, työpaikanvaihto, asunnonvaihto ja tietenkin ihan vain itsekäs halu elää edes vähän aikaa ihan vain kahdestaan, nauttien nuoruudesta ja vapaudesta ennen lasten tuloa.

Osa meistä haluaisi vain jättää tämän kaiken taakseen ja jatkaa mukavaa elämää kahdestaan. Samalla on kuitenkin selvää, että siinä olisi suuri riski siihen, että valinta alkaisi kuitenkin vielä kaduttamaan. Miten sitä edes voisi tehdä tuollaisen päätöksen, jos samalla kuitenkin vielä toivoo lapsia? Kai se on vaan jatkettava yrittämistä ja toivottava, että joskus meidänkin aika koittaa.

Lapsihaaveet

Kun tutustuimme ja rakastuimme nykyisen avovaimoni kanssa, meille oli alusta asti selvää, että haluamme lapsia yhdessä. Minä olen aina ajatellut, että haluan lapsia, mutta aiemmissa suhteissa en ikinä saavuttanut varmuutta siitä, että onko tämä nyt se henkilö, johon haluan sitoutua loppuelämäkseni lapsien kautta. Kihlattuni kanssa minulla ei ollut epäilyksiä.

Olimme ensimmäisellä Kallion puistokirppiksellä emmekä vielä olleet siirtyneet ystävyydestä seurusteluun, kun avovaimolleni valkeni, että hän haluaa perustaa perheen kanssani. Kävelimme ja kiertelimme kirpparilla ja katselimme ihmisiä, joista monilla oli lapsia. Meille tuli voimakas tunne siitä, että sopisimme tähän joukkoon. Visio meistä perheenä syntyi.

Seuraavana keväänä surffailin Sateenkaariperheiden nettisivuilla etsimässä tietoa, kun törmäsin ilmoitukseen, että nyt ollaan järjestämässä ensimmäinen Sateenkaariperheiden perhevalmennuskurssi. Siinä ei tarvinnut paljon miettiä, ilmoittauduimme heti kurssille. Silloin haaveilimme, että voisimme aloittaa lapsiprojektin loppuvuodesta, mutta olimme aivan liian optimistisia aikataulujen suhteen.

Naisparina tällä hetkellä ainoa tapa, jolla meistä molemmista voi tulla lapsen vanhemmat myös juridisesti, on perheen sisäinen adoptio. Prosessi kestää muutenkin ihan tarpeeksi kauan, mutta jos ei ole rekisteröidyssä parisuhteessa siinä vaiheessa kun lapsi saatetaan alulle hedelmöityshoitoklinikalla, joutuu odottamaan vielä ylimääräiset 2 kuukautta. (Koska synnyttänyt äiti tarvitse aikaa sen pohtimiseen, että saako lapsen toinenkin äiti olla juridisesti lapsen äiti… Nähtävästi rekisteröity parisuhde sitten osoittaa aivan toisenlaista sitoutumista… le sigh) Emme missään nimessä halua joutua odottamaan 8 viikkoa, joten nyt on vain kiltisti odoteltava häitä. 😦

Kaikille juridinen vanhemmuus ei ehkä tunnu yhtä kiireelliseltä, mutta meille se on todella tärkeä. Se tuntuu ihan hullulta, etteivät molemmat voi olla syntymästä lähtien automaattisesti lapsen vanhempia. Miksei vanhemmuus voi olla ilmoitusluontoinen asia, jonka voisi tehdä jo vaikka ennen lapsen syntymää? Kelaltakaan ei saa rahaa ”isyysvapaasta” ennen kuin adoptio on vahvistettu, joten siitäkin syystä olisi kiva saada asia hoidettua mahdollisimman nopeasti. Onneksi vapaan voi sentään pitää heti lapsen synnyttyä. 🙂

Perhevalmennuskurssin johdosta puhuimme hetkellisesti siitä mahdollisuudesta, että perustaisimme apilaperheen (eli perheen, jossa on enemmän kuin kaksi vanhempaa), mutta meille oli kyllä koko ajan selvää, että se ei ole meille se oikea juttu. Me toimimme hyvin yhdessä, emme halua jakaa vanhemmuutta kenekään meidän perheen ulkopuolisen henkilön/pariskunnan kanssa. Emme edes tunne ketään, kenen kanssa asiaa olisi voinut harkita, emmekä ainakaan halunneet lähteä tutustumaan ihmisiin, koska noin suuria päätöksiä ei voi tehdä lyhyen tuttavuuden jälkeen. Emme myöskään halunneet tunnettua luovuttajaa, koska meitä pelottaisi, että hän alkaisi vaatia isyyttä itselleen. Haluan lapsia nimenomaan tulevan vaimoni kanssa ja hän haluaa niitä nimenomaan minun kanssani. Tähän yhtälöön ei mahdu muita ihmisiä.

Tällä hetkellä kaikki energia menee häiden järjestämiseen, mutta häiden jälkeen voikin sitten alkaa taas miettimään lapsiasioita. 🙂