Perätilahuolia

Edellisessä kirjoituksessa mainitsinkin, että loppuraskautta on hieman varjostaneet huolet, mutta onneksi ei mitään vakavaa kuitenkaan. Ensimmäinen isompi huolestumisen hetki tuli, kun päätin käydä yksityisellä gynekologilla raskausviikolla 30+4. Lähinnä varasin ajan siksi, että tuntui että halusin käydä juttelemassa asioista tyyliin ”onhan tämä kaikki normaalia”. 🙂 Kaikki oli ihan normaalia, mutta lääkärillä heräsi epäilys perätilasta kun hän tunnusteli vatsaani käsillään, joten tilanne varmistettiin ultralla, ja siellähän hän kökötteli linkkuasennossa, peppu alaspäin ja jalat kohti taivasta.

Koska viikkoja oli tuossa vaiheessa vasta noin vähän, oli hyvinkin todennäköistä, että lapsi saattaisi vielä kääntyä itsekseen. Itse en ollut osannut epäillä perätilaa ollenkaan, kun vauva oli aina aiemmin viihtynyt raivotarjonnassa, ja koska potkut tuntuivat kuitenkin suhteellisen korkealla, suunnilleen navan korkeudella ja useimmiten oikealla kyljellä, mutta ihan loogistahan tuo oli että potkut tuntuvat siinä kohtaa kun lapsen jalat sojottivat ylöspäin. Toisaalta potkut voivat hyvin tuntua samassa kohtaa vaikka lapsi olisi pää alaspäin, sekin on tullut koettua tämän raskauden aikana.

Kun sain tietää vauvan perätilasta, aloin jännittämään, että tapahtuuko kääntyminen vai ei. Huomasin myös, että minulla oli vahva mielipide, että haluaisin synnyttää alakautta, vaikka vauva olisi edelleen perätilassa synnytyksen alkaessa. Aloin siis myöskin jännittämään sitä, että toivottavasti lääkäreillä ei olisi minun kohdallani mitään syytä suositella sektiota perätilan takia. Tuntui, että 5 viikkoa neuvolalääkäriin on pieni ikuisuus, ja mielialaa laski epätietoisuus siitä, miten synnytys tulisi tapahtumaan. Toivoin kovasti, että viikon päästä neuvolassa (rv 31+3) lapsi olisi kääntynyt, mutta niin ei käynyt. Lapsi hengaili edelleen samassa asennossa viikkoa myöhemmin, ja asia varmistettiin silloinkin vielä ultralla. Siitä alkoivat pitkät epätietoisuuden viikot, ja aloin suojelemaan itseäni niin, että lakkasin lukemasta mitään synnytykseen liittyvää ja yritin vaan keskittyä täysillä töihin.

Nähtävästi synnytyksen hetkellä vain 3-4% lapsista on enää perätilassa, mutta tuo prosentti tuntuu hurjan pieneltä, kun vertaa siihen, kuinka monta kaveria tiedän, joiden vauvat ovat syntyneet perätilassa. Tämä on toki hyvä esimerkki siitä, kuinka liian pieni otoskoko voi vääristää mielikuvaa jonkin asian yleisyydestä, sillä onhan siinä nyt selvä ero että laskeeko yleisyyden miljoonien syntyneiden perusteella vai mun 10 kaverin perusteella. 😉 Nähtävästi Suomessa on myös huomattavasti yleisempää, että ihmiset itse toivovat sektiota perätilan takia, kuin että lääkärit suosittelisivat sitä alatiesynnytystä toivovalle. Suurin osa omista kavereistakin päätyi suoraan suunniteltuun sektioon kun vauva ei kääntynyt, mutta yksi läheisimmistä kavereistani synnytti esikoisensa alateitse ilman mitään ongelmia perätilasta huolimatta. Nähtävästi perätiloissakin on eroja – jos vauva on tulossa peppu edellä, jalat ylöspäin, on tilanne hyvä eikä kovin riskialtis, mutta jos vauva on tulossa jalat ensimmäisenä, kasvavat riskit.

Koska epätietoisuutta on helpompi kestää jos tekee jotain, selvitin kuitenkin, onko mitään mitä voin itse tehdä parantaakseni tilannetta. Luin heti ensimmäiseksi doula / kätilö Eeva Itkosen kirjoittaman artikkelin Vauva perätilassa – mitä teen?. Artikkelin yhteydessä esitellyt kehollisen tasapainon harjoitukset olivatkin jo entuudestaan tuttuja, sillä oma doulani oli opettanut ne meille ensimmäisellä tapaamisella, ja niitä kannattaa tehdä myös vaikka vauva olisi raivotarjonnassa. Breech tilt -harjoitusta taas ei suositella jos vauva on pää alaspäin, joten sitä päädyin kokeilemaan vain pari kertaa, kun totesin, ettei minulla ole mitään keinoa tunnistaa omin käsin mikä on vauvan pää ja mikä peppu, kun en vain yksinkertaisesti erota niitä toisistaan. Loppujen lopuksi en ole jaksanut tehdä kehollisen tasapainon harjoituksia kovin aktiivisesti, vaan niitä on tullut tehtyä pikemminkin satunnaisesti. Voin kuitenkin erityisesti suositella ”vauvamahan nosto rebozolla” -harjoitusta (sitä voi tehdä myös kantoliinalla, lakanalla tai pyyhkeellä), sillä se on tuntuu vaan ihan älyttömän hyvältä ja rentouttaa ihanasti. ❤

Doulan ehdotuksesta olen käynyt myös osteopatiassa varmistamassa, ettei kehossa ole mitään jumeja/jännityksiä jotka voisivat kannustaa vauvaa hengailemaan pää ylöspäin. Olen aiemminkin elämässäni käynyt migreenin ja hampaiden narskuttelun takia osteopaatilla ja saanut niihin apua. Hoito on aika saman tyyppistä kuin fysioterapeutillakin, eli osteopaatti painelee ja liikuttaa potilasta ja tasapainoittaa tällä tapaa kehoa. Nyt raskauden aikana olen käynyt uudella osteopaatilla, jolla on vastaanotto Kätilötalolla Töölössä. Hän yhdistää osteopatiaan myös kraniosakraaliterapiaa, mikä nähtävästi on jonkin sortin vaihtoehtohoitoa, jonka vaikutusta ei ole pystytty todistamaan tieteellisesti, mutta eipä se haittaa, en ole nimittäin koskaan ollut minkään muun hoidon seurauksena niin kokonaisvaltaisesti rentoutunut. 🙂

Raskausviikolla 35 koitti sitten vihdoinkin se kauan odotettu hetki, että saan tietää, onko vauva jo kääntynyt vai ei. En missään vaiheessa ollut tuntenut sellaista voimakasta kokonaisvaltaista liikehdintää, josta voisi päätellä, että kääntyminen on käynnissä. Sen sijaan edeltävänä viikonloppuna oli sellainen olo, että onkohan lapsi kohdussa poikittain, kun tuntui että yksi pyöreä pää pullisti kohtua vasemmalta kyljeltä ja toinen oikealta… Harmikseni neuvolalääkäri vaihtui viime hetkellä ja sijaistamaan tuli lääkäri toiselta terveysasemalta. Hän ei tuntenut terveysaseman käytäntöjä, ja hänelle oli esimerkiksi sanottu, että huoneessa ei ole ultraa käytettävissä, mutta unohdettu kertoa, että terveysasemalta löytyy kyllä yksi huone, jossa on yhteiskäyttöinen ultraäänilaite, jolla esim. neuvolan täti oli ultrannut minua edellisellä visiitillä. Lääkäri kyllä arveli käsin tunnustelemalla, että lapsi voisi olla pää alaspäin, mutta minulle jäi käynnistä lähinnä sellainen olo, etten saanut mitään vastauksia kysymyksiini tai mitään varmistusta siihen, että kaikki on nyt hyvin. Joten ei auttanut muu kuin varata samantien uusi aika tutulle yksityislääkärille. Kaksi päivää myöhemmin sainkin varmistuksen ultralla, että lapsi on todellakin kääntynyt taas raivotarjontaan! Muutenkin sain huomattavasti kattavammin täytetyn rivin äitysneuvolakorttiin ja vastaukset kaikkiin kysymyksiini. Eli kaikki oli hyvin, paitsi että yksityislääkäri epäili että minulla on raskausdiabetes, ja passitti minut asap sokerirasituskokeeseen (jota minulle ei siis oltu kertaakaan tehty raskauden aikana, koska diabetekseen sairastumisriskini on niin pieni). Tästä lisää seuraavassa kirjoituksessa.

Ensimmäinen neuvolakäynti

Marraskuun aikana on ehtinyt kertyä vaikka mitä kirjoitettavaa, mutta olen ollut monena iltana töiden jälkeen niin väsynyt, että postaukset ovat jääneet ajatuksen tasolle. Nyt juuri olen yllättävän pirteä, joten on hyvä hetki kirjoittaa.

Tällä viikolla oli vihdoinkin ensimmäinen neuvolakäynti, jota olin odottanut innolla. Odottaminen neuvolan käytävällä vaihtui kuitenkin nopeasti kauhunsekaisiin tunnelmiin, kun paikalla oli useampi 4-vuotistarkastukseen menevä lapsi. Paniikki iski – pitääkö meidänkin kohta tulla tänne lapsen kanssa! Vaimo oli ymmärtäväinen, ja lupasi, että hän voi viedä lasta neuvolaan jos minä en halua. 😉 Eihän minulla oikeasti mitään neuvolaa vastaan ole, paniikki tuli siitä lapsen saamisesta ja valtavasta elämänmuutoksesta.

Itse neuvolakäynti ei mennyt ihan putkeen. Olin tietenkin heti täyttänyt esitietolomakkeen, kun neuvola-aika oli varattu, mutta kun ensimmäiset sanat oli vaihdettu neuvolakäynnillä, terveydenhoitaja sanoi, että ”niin, sinähän et ole täyttänyt tätä esitietolomaketta”. Ihan varmasti olen, mutta hän ei sitä nähnyt missään, joten hän epäili, että syy on mahdollisesti siinä, että vastaanottava henkilö oli vaihtunut viime metreillä, ja mahdollisesti lomake oli pelkästään alkuperäisen vastaanottajan nähtävissä. On kyllä ihan käsittämättömän huono järjestelmä, jos minun terveydentilaani liittyvät lomakkeet eivät ole minun tietojeni yhteydessä, vaan menevät jollekin yhdelle ainoalle vastaanottajalle… Outoa oli myös se, että jossain vaiheessa terveydenhoitaja kysyi, että ”sinähän olet viimeksi käynyt hammaslääkärillä tänä vuonna”, ja tuota asiaa hän ei mitenkään ole voinut tietää muuten kuin esitietolomakkeen kautta, sillä olen käynyt yksityisellä (eikä hammaslääkärikäyntejä näy edes Omakannassa, toisin kuin muutamat muut käynnit yksityisellä). Ehkä sitten alkuperäinen vastaanottaja oli käsitellyt esitietolomakettani ja syöttänyt jo jotain tietoja, vaikea sanoa.

Suurin osa vastaaottoajasta menikin sitten siihen, että vastailin uudestaan kysymyksiin, joihin olin jo vastannut esitietolomakkeella. Saimme myös lyhyesti kuulla minkälaisia palveluja on raskauden aikana neuvolasta saatavilla (esim. ryhmäfysioterapiaopastus), mutta lähes kaikesta todettiin, että koska ne eivät vielä lähikuukausina ole ajankohtaisia, niin palataan niihin tarkemmin myöhemmillä kerroilla. Ruokasuosituksista ei puhuttu juurikaan, ainoa kehotus oli, että minun pitäisi juoda puoli litraa maitoa joka päivä. Yeah right, ei tule tapahtumaan! Sain kuitenkin ruokasuositukset paperilla mukaan, jotta voin tutustua niihin rauhassa kotona, kielletyistä ruoka-aineista ei vastaanotolla taidettu puhua ollenkaan. Saimme myös kuulla pintapuolisesti minkälaisia seulontoja on tarjolla, ja koska halusimme niihin osallistua, sain lähetteen verikokeisiin, joihin olen menossa ensi viikolla. Niskaturvostusultra suoritetaan Kätilöopistolla, ja sieltä tulee jossain vaiheessa kirje kotiin, jossa kerrotaan milloin minulle on varattu aika. Ultraa odotan kovasti, kun ei näin alkuraskaudessa ole mitään hajua siitä, mitä siellä kohdussa oikein tapahtuu…

Neuvolakäynnillä ärsytti muutamakin asia, mutta eniten ärsytti se, että terveydenhoitaja halusi välttämättä merkata järjestelmään raskauden kulun kuukautisista laskettuna. Saimme varhaisraskauden ultrasta mukaan äitiyskortin, jossa oli merkitty kaikki tarvittavat tiedot raskauden kestosta ja lasketusta ajasta. Silti terveydenhoitaja sanoi, että raskauden kesto määritellään sitten niskaturvotusultrassa ja sitä ennen mennään kuukautisilla. Tämä kyllä vaihtelee hoitajasta toiseen, koska kaverin kohdalla varhaisraskauden ultran tiedot olivat kelvanneet ensimmäisellä neuvolakäynnillä. Itseä ärsytti, kun kyllähän meillä on tiedossa ihan hedelmöittymisen tarkka kellonaikakin, mutta kun pitää pakosti mennä väärillä tiedoilla. Minä ainakin aion laskea viikot ultrasta saatujen tietojen perusteella enkä kuukautisten perusteella, kun kuukautisten perusteella laskettuna ne ovat varmuudella väärin. On kyllä jännä nähdä, että vastaako sikiön koko viikkoja niskaturvotusultrassa, silloinhan kokoa on jo sen verran, ettei ainakaan mittausvirheestä pitäisi tulla paljon heittoa…

Minua vähän harmitti se, että olin toivonut, että terveydenhoitajamme olisi ollut tosi mukava. Kyllä hän olikin ihan mukava, ei sinänsä mitään valittamista, mutta samaan aikaan jokin hänessä hämäsi, enkä kokenut, että esim. haluaisin puhua hänelle, jos minulla vaikka olisi synnytyspelkoa (ei ainakaan vielä ole, toivotaan ettei tulekaan). En oikein osaa sanoa, että mistä tämä johtuu, uskoisin että kyse on lähinnä siitä jännästä asiasta, että joidenkin ihmisten kanssa tuntee sielujen sympatiaa ensikohtaamisesta lähtien (kuten esim. vaimoni ja joidenkin kavereideni kanssa on tapahtunut) ja toisista taas tulee suoraan epäileväinen olo, kuten eräästä entisestä työkaverista tuli jo heti kättelyssä (kirjaimellisesti), ja tunne vain vahvistui mitä paremmin häntä opin tuntemaan (hän siis paljastui seksistiseksi tyypiksi). Mutta joka tapauksessa nyt jäin miettimään, että pitäiskö tässä pyrkiä vaihtamaan terveydenhoitajaa tämän fiiliksen perusteella, vai pitäisikö vain antaa olla. Ideaalitilanteessahan terveydenhoitajaan syntyisi sellainen hyvä ja luottavainen suhde, jossa olisi sellainen tunne, että jos tarvitsee tukea missä vaan raskauteen liittyvässä asiassa, niin häneltä sitä saisi. Nyt ainakin ensikontaktista jäi vähän sellainen fiilis, että käydään nyt täällä että päästään näihin julkisen puolen seulontoihin ja muihin kuvioihin mukaan, kun ei huvita maksaa yksityisellekään, mutta että en ollut sydämellä mukana tapaamisessa. Kyllähän niitä on olemassa yksityisiä neuvoloitakin, ja yksi kaveri kävi sellaisessa läpi koko raskauden. Uskoisin kyllä, että  julkisellakin on todella kivoja terveydenhoitajia, mutta eihän sitä voi mistään tietää, että kuka on juuri itselle sopiva. Kavereilla on sama terveydenhoitaja neuvolassa kuin meilläkin, ja he ovat olleet tyytyväisiä, joten nämä on ihan makuasioita. Minulle ei myöskään tullut sellaista tunnetta, että sateenkaariperheellisyytemme olisi vaikuttanut mitenkään siihen, minkälainen neuvolakäynti oli. No, jos tulee hätä ja kaipaa todella sympaattista korvaa, niin lapsettomuusklinikallamme on myös äitiysneuvola, ja tunnen jo kaikki klinikan työntekijät, ja tiedän että he ovat kivoja, joten sinne voi ainakin varata ajan. Minulla on kuitenkin sellainen olo, että vaikka tavallaan on ikävä klinikan ihanaa henkilökuntaa, niin tuntuu myös hyvältä siirtyä pois lapsettomuusklinikalta julkisen terveydenhuollon pariin, se tekee raskauden konkreettisemmaksi, kun ei enää juokse samassa paikassa kuin yritysvuosina. 🙂