Perätilahuolia

Edellisessä kirjoituksessa mainitsinkin, että loppuraskautta on hieman varjostaneet huolet, mutta onneksi ei mitään vakavaa kuitenkaan. Ensimmäinen isompi huolestumisen hetki tuli, kun päätin käydä yksityisellä gynekologilla raskausviikolla 30+4. Lähinnä varasin ajan siksi, että tuntui että halusin käydä juttelemassa asioista tyyliin ”onhan tämä kaikki normaalia”. 🙂 Kaikki oli ihan normaalia, mutta lääkärillä heräsi epäilys perätilasta kun hän tunnusteli vatsaani käsillään, joten tilanne varmistettiin ultralla, ja siellähän hän kökötteli linkkuasennossa, peppu alaspäin ja jalat kohti taivasta.

Koska viikkoja oli tuossa vaiheessa vasta noin vähän, oli hyvinkin todennäköistä, että lapsi saattaisi vielä kääntyä itsekseen. Itse en ollut osannut epäillä perätilaa ollenkaan, kun vauva oli aina aiemmin viihtynyt raivotarjonnassa, ja koska potkut tuntuivat kuitenkin suhteellisen korkealla, suunnilleen navan korkeudella ja useimmiten oikealla kyljellä, mutta ihan loogistahan tuo oli että potkut tuntuvat siinä kohtaa kun lapsen jalat sojottivat ylöspäin. Toisaalta potkut voivat hyvin tuntua samassa kohtaa vaikka lapsi olisi pää alaspäin, sekin on tullut koettua tämän raskauden aikana.

Kun sain tietää vauvan perätilasta, aloin jännittämään, että tapahtuuko kääntyminen vai ei. Huomasin myös, että minulla oli vahva mielipide, että haluaisin synnyttää alakautta, vaikka vauva olisi edelleen perätilassa synnytyksen alkaessa. Aloin siis myöskin jännittämään sitä, että toivottavasti lääkäreillä ei olisi minun kohdallani mitään syytä suositella sektiota perätilan takia. Tuntui, että 5 viikkoa neuvolalääkäriin on pieni ikuisuus, ja mielialaa laski epätietoisuus siitä, miten synnytys tulisi tapahtumaan. Toivoin kovasti, että viikon päästä neuvolassa (rv 31+3) lapsi olisi kääntynyt, mutta niin ei käynyt. Lapsi hengaili edelleen samassa asennossa viikkoa myöhemmin, ja asia varmistettiin silloinkin vielä ultralla. Siitä alkoivat pitkät epätietoisuuden viikot, ja aloin suojelemaan itseäni niin, että lakkasin lukemasta mitään synnytykseen liittyvää ja yritin vaan keskittyä täysillä töihin.

Nähtävästi synnytyksen hetkellä vain 3-4% lapsista on enää perätilassa, mutta tuo prosentti tuntuu hurjan pieneltä, kun vertaa siihen, kuinka monta kaveria tiedän, joiden vauvat ovat syntyneet perätilassa. Tämä on toki hyvä esimerkki siitä, kuinka liian pieni otoskoko voi vääristää mielikuvaa jonkin asian yleisyydestä, sillä onhan siinä nyt selvä ero että laskeeko yleisyyden miljoonien syntyneiden perusteella vai mun 10 kaverin perusteella. 😉 Nähtävästi Suomessa on myös huomattavasti yleisempää, että ihmiset itse toivovat sektiota perätilan takia, kuin että lääkärit suosittelisivat sitä alatiesynnytystä toivovalle. Suurin osa omista kavereistakin päätyi suoraan suunniteltuun sektioon kun vauva ei kääntynyt, mutta yksi läheisimmistä kavereistani synnytti esikoisensa alateitse ilman mitään ongelmia perätilasta huolimatta. Nähtävästi perätiloissakin on eroja – jos vauva on tulossa peppu edellä, jalat ylöspäin, on tilanne hyvä eikä kovin riskialtis, mutta jos vauva on tulossa jalat ensimmäisenä, kasvavat riskit.

Koska epätietoisuutta on helpompi kestää jos tekee jotain, selvitin kuitenkin, onko mitään mitä voin itse tehdä parantaakseni tilannetta. Luin heti ensimmäiseksi doula / kätilö Eeva Itkosen kirjoittaman artikkelin Vauva perätilassa – mitä teen?. Artikkelin yhteydessä esitellyt kehollisen tasapainon harjoitukset olivatkin jo entuudestaan tuttuja, sillä oma doulani oli opettanut ne meille ensimmäisellä tapaamisella, ja niitä kannattaa tehdä myös vaikka vauva olisi raivotarjonnassa. Breech tilt -harjoitusta taas ei suositella jos vauva on pää alaspäin, joten sitä päädyin kokeilemaan vain pari kertaa, kun totesin, ettei minulla ole mitään keinoa tunnistaa omin käsin mikä on vauvan pää ja mikä peppu, kun en vain yksinkertaisesti erota niitä toisistaan. Loppujen lopuksi en ole jaksanut tehdä kehollisen tasapainon harjoituksia kovin aktiivisesti, vaan niitä on tullut tehtyä pikemminkin satunnaisesti. Voin kuitenkin erityisesti suositella ”vauvamahan nosto rebozolla” -harjoitusta (sitä voi tehdä myös kantoliinalla, lakanalla tai pyyhkeellä), sillä se on tuntuu vaan ihan älyttömän hyvältä ja rentouttaa ihanasti. ❤

Doulan ehdotuksesta olen käynyt myös osteopatiassa varmistamassa, ettei kehossa ole mitään jumeja/jännityksiä jotka voisivat kannustaa vauvaa hengailemaan pää ylöspäin. Olen aiemminkin elämässäni käynyt migreenin ja hampaiden narskuttelun takia osteopaatilla ja saanut niihin apua. Hoito on aika saman tyyppistä kuin fysioterapeutillakin, eli osteopaatti painelee ja liikuttaa potilasta ja tasapainoittaa tällä tapaa kehoa. Nyt raskauden aikana olen käynyt uudella osteopaatilla, jolla on vastaanotto Kätilötalolla Töölössä. Hän yhdistää osteopatiaan myös kraniosakraaliterapiaa, mikä nähtävästi on jonkin sortin vaihtoehtohoitoa, jonka vaikutusta ei ole pystytty todistamaan tieteellisesti, mutta eipä se haittaa, en ole nimittäin koskaan ollut minkään muun hoidon seurauksena niin kokonaisvaltaisesti rentoutunut. 🙂

Raskausviikolla 35 koitti sitten vihdoinkin se kauan odotettu hetki, että saan tietää, onko vauva jo kääntynyt vai ei. En missään vaiheessa ollut tuntenut sellaista voimakasta kokonaisvaltaista liikehdintää, josta voisi päätellä, että kääntyminen on käynnissä. Sen sijaan edeltävänä viikonloppuna oli sellainen olo, että onkohan lapsi kohdussa poikittain, kun tuntui että yksi pyöreä pää pullisti kohtua vasemmalta kyljeltä ja toinen oikealta… Harmikseni neuvolalääkäri vaihtui viime hetkellä ja sijaistamaan tuli lääkäri toiselta terveysasemalta. Hän ei tuntenut terveysaseman käytäntöjä, ja hänelle oli esimerkiksi sanottu, että huoneessa ei ole ultraa käytettävissä, mutta unohdettu kertoa, että terveysasemalta löytyy kyllä yksi huone, jossa on yhteiskäyttöinen ultraäänilaite, jolla esim. neuvolan täti oli ultrannut minua edellisellä visiitillä. Lääkäri kyllä arveli käsin tunnustelemalla, että lapsi voisi olla pää alaspäin, mutta minulle jäi käynnistä lähinnä sellainen olo, etten saanut mitään vastauksia kysymyksiini tai mitään varmistusta siihen, että kaikki on nyt hyvin. Joten ei auttanut muu kuin varata samantien uusi aika tutulle yksityislääkärille. Kaksi päivää myöhemmin sainkin varmistuksen ultralla, että lapsi on todellakin kääntynyt taas raivotarjontaan! Muutenkin sain huomattavasti kattavammin täytetyn rivin äitysneuvolakorttiin ja vastaukset kaikkiin kysymyksiini. Eli kaikki oli hyvin, paitsi että yksityislääkäri epäili että minulla on raskausdiabetes, ja passitti minut asap sokerirasituskokeeseen (jota minulle ei siis oltu kertaakaan tehty raskauden aikana, koska diabetekseen sairastumisriskini on niin pieni). Tästä lisää seuraavassa kirjoituksessa.

Äitiysvapaalla, rv 37+2

Nyt on kaksi ensimmäistä äitysvapaaviikkoa takana, ja kiirettä on pitänyt. 🙂 Olen ollut todella tyytyväinen, että vauva ei ole päättänyt syntyä ihan vielä, ja että minulla on ollut energiaa opiskella ja säätää kaikkea säädettävää. Erityisesti viime viikon Helatorstai tuli tarpeeseen, sillä saimme vaimon kanssa neljän päivän viikonlopun kun hän piti perjantaina ylityövapaita. Kävimme silloin Ikeassa ostamassa Stuva-hoitopöydän ja siivosimme ahkerasti lastenhuonetta, jotta saimme pöydän mahtumaan sinne. Käyttämättä ollut huone on ei niin yllättäen täyttynyt kaikella epämääräisellä sälällä (josta aika suuri osa on minun lapsuudenaikaisia tavaroitani, joita vanhempani ovat säästäneet, joten ei mitään kaikista helpointa raivattavaa). Paljon on vielä työsarkaa jäljellä, että siitä saisi oikeasti lastenhuoneen. Onneksi vauva ei heti omaa huonetta tarvitse, niin ehdimme tyhjentää huonetta hieman rauhallisempaan tahtiin.

Stuva-hoitopöytä

Tuntuu siltä, että omalla kohdalla äitiysvapaa alkoi kyllä kreivin aikaan. Vaikka olo on päiväsaikaan edelleen ihan hyvä, niin nukkuminen on kyllä muuttunut koko ajan hankalammaksi. Suurin vaiva on tähän mennessä ollut nukkuessa ilmenevä SI-nivelen kipu, joka tulee jos nukun liian pitkään vaihtamatta kylkeä. Pystyin nukkumaan selälläni noin viikolle 30 asti, jonka jälkeen selällään olo on alkanut tuntua ahdistavalta, aluksi vain hieman ja nyt jo todella rankasti. SI-nivelen kipu ilmaantui siis kuvioihin siinä vaiheessa, kun en enää pystynyt nukkumaan osaa yöstä selälläni, vaan koko yö pitää olla kyljellään. Kipuun onneksi auttaa se, että nousee ylös ja kävelee vessaan, jonka jälkeen voikin mennä toiselle kyljelle nukkumaan. Kerran kipu yltyi sen verran pahaksi, että se vaivasi vielä herättyäni, eikä näyttänyt mitään merkkejä hellittämisestä. Kun olin päässyt töihin ja kipu vaan jatkui, varasin ajan fysioterapeutille parin tunnin päähän. Se oli hyvä valinta, sillä kipu jäi vastaanotolle, ja vaikka se edelleen vaivaa öisin, ei se ole enää kertaakaan vaivannut sängystä noustuani.

Päivisin olo on huomattavasti parempi kuin öisin, ja olen onneksi jaksanut touhuta. Juuri nyt pesukoneessa pyörii viimeinen koneellinen vauvanvaatteita. Niitä on varmasti tullut hankittua ihan liikaa, sillä käyttöönottopesu on ollut ihan kamala härdelli. 😉 Onneksi se on kohta ohi ja kaikki alkaa olla sen verran valmista, että vauvan syntymä ei enää aiheuta suunnatonta paniikkia. Aika on kyllä kulunut kuin siivillä.

Loppuraskauteen on valitettavasti kuulunut myös jonkin verran huolia, mutta ei onneksi mitään ihan hirveää. Nyt olo alkaa jo olla taas levollinen, vaikka eihän tässä voi tietää tulevaisuudesta. Ensimmäinen huolenaihe oli perätilassa viihtyvä lapsi, josta kerron lisää seuraavassa kirjoituksessa.

Viimeinen työpäivä :)

Huomenna alkaa virallisesti äitiysvapaa, joten tänään oli viimeinen työpäivä. Olen iloinen, että raskaus on mennyt niin helposti, että pystyin olemaan töissä loppuun asti, enkä joutunut kertaakaan sairauslomalle. Tähän kyllä vaikuttaa suuresti se, että voin tehdä töitä vaikka kotisohvalta läppäri sylissä. En kuitenkaan ole tehnyt etätöitä, sillä töissä on itseasiassa ollut helpompi olla kuin kotona. Johtuu varmasti siitä, että työpaikalla on parempi ergonomia – säädettävä pöytä ja kaksi eri tuolia, joiden välillä olen vaihdellut. Kotona sohvalla istuessa taas tulee helposti hengenahdistusta, tässä vaiheessa raskautta taaksepäin nojaaminen ei enää tunnu kovin hyvältä.

Olo alkaa tosiaan olla jo jonkin verran tukala, ja yöllä tulee heräiltyä keskimäärin 5 kertaa. Onneksi nukahdan kuitenkin useimmiten hyvin nopeasti uudelleen, joten en ole ainakaan vielä kärsinyt kovasta väsymyksestä. Toivon kuitenkin, että vauva viihtyy kohdussa ainakin kuukauden vielä, sillä minulla on kovasti suunnitelmia äitiysvapaalle. Aion opiskella thaita ja jatkaa sukututkimuksen tekoa, molemmat sellaisia harrastuksia joiden epäilen jäävän vähemmälle huomiolle kun vauva on täällä. Toki tässä olisi myös paljon sellaista mitä vielä pitäisi tehdä vauvan tuloon liittyen, mutta en ajatellut ottaa niistä mitään stressiä, kyllä ne ehtii tehdä sitten kun lapsi on syntynyt, ja pakko on hyvä motivaattori. Ajattelin käyttää nyt alkavan loman keskittyen ihan omiin harrastuksiini, koska sitten kun lapsi on täällä, ei voi enää puhua lomasta.

Tässä tekemistä äitiysvapaalle – opettele lukemaan ja kirjoittamaan thaita. 🙂

Tärkeimmät lapsen tuloon liittyvät asiat on kuitenkin hoidettu. Kelalta on haettu äitiyspakkaus, lapsilisä ja äitiyspäiväraha, ja lapselle on otettu vakuutus. Otimme vakuutuksen samasta vakuutusyhtiöstä mistä meidän muutkin vakuutuksemme ovat, enkä suoraan sanottuna katsonut ollenkaan mitä tuli tilattua. Eka vuosi on ilmainen, mutta täytyy varmaan ensi vuoden alussa perehtyä vakuutukseen ja katsoa paljonko se maksaa ja mitä siihen oikein kuuluu.

Lapsella on myös vaatteita (todennäköisesti enemmän kuin on tarvetta) ja pinnasänky on odottanut käyttöä jo monta vuotta. Ostimme kavereiltamme todella hyvät yhdistelmävaunut, ja tänään saimme myös tilaamamme matkarattaat ja auton turvakaukalon. Ostimme ne Lastenturvasta, jossa saimme todella hyvää palvelua, mutta vaunut olivat tilaustuote, joten emme saaneet niitä siis heti mukaan. 🙂 Päädyimme valitsemaan matkarattaiksi Stokken Scootit, sillä ne olivat niin älyttömän kauniit, ja niissä on samantuntuinen hyvä työntötuntuma kuin meidän Teutonia Prestige -yhdistelmävaunuissamme. Turvakaukaloksi valikoitui sitten vaunujen perusteella Stokken/BeSafen iZi Go Modular -turvakaukalo, joka sopii kaikkiin Stokken vaunuihin ilman adapteria. Onneksi kyseinen turvakaukalo sai hyvät pisteet myös Autoliiton turvaistuintestissä. Ostimme turvakaukalon kaveriksi myös telakan, joka kiinnitetään autoon isofix-kiinnityksellä. Turvakaukalo napsahtaa kiinni telakkaan älyttömän helposti, ja telakasta näkee onko istuin kiinnitetty oikein ”merkkivalojen” avulla. Turvakaukalon saa kiinni myös auton kolmipisteturvavyöllä, mutta telakkakiinnitys on helpompi ja nopeampi, niin kauan kuin itse telakkaa ei tarvitse irrotella kovin usein.

Vähän väriä elämään violetin turvakaukalon avulla.

Jään äitiysvapaalle hieman haikein mielin, mutta toisaalta on mahtavaa, että nyt minulla on hetki aikaa keskittyä omiin projekteihini. Työprojekti ei ehtinyt valmistua, mutta se oli mukavaa, että työlle löytyi jatkaja, ja ehdimme tehdä töitä yhdessä 2 viikkoa ennen äitiysvapaani alkamista. Alkavan äitiysvapaani johdosta töissä tarjottiin myös iltapäiväkahvien yhteydessä monen sorttisia herkkuja, ja sain lahjaksi aivan ihanan pehmeän Bukowski-merkkisen pupun. Sain myös yhdeltä työkaverilta lahjaksi Unihiekkaa etsimässä -kirjan, ja toiselta työkaverilta sain taas lainaan kantoliinan ja kantorepun, sekä opastusta niiden käyttöön. Kyllä näillä pärjää. 🙂

Työpaikalta lahjaksi saatu pehmeä pupu. ❤

5 viikkoa töitä jäljellä ja pientä stressinpoikasta pukkaa

Kesäkuu ja laskettu aika lähestyvät uhkaavasti. 🙂 Laskettuun päivään on reilu pari kuukautta enää, ja töitä on jäljellä viisi viikkoa, sitten alkaa äitiysvapaa. Huomenna koittaakin jo rv 30+0, joten valmistautuminen synnytykseen alkaa tuntua aiempaa ajankohtaisemmalta, vaikka onhan tuossa todennäköisesti vielä 10 viikkoa aikaa.

Töissä edellinen asiakasprojekti loppui helmikuun loppuun, ja sovittiin työnantajan kanssa, että teen yhtä sisäistä projektia äitiysloman alkuun asti. Työnantaja on tukenut minua todella hyvin raskauden kanssa, he ovat tehneet selväksi että haluavat pyrkiä siihen, että minulla olisi mahdollisimman vähän stressiä ja että voidaan tehdä erilaisia työaikajärjestelyitä, mitä vain koen tarvitsevani. En ole onneksi tarvinnut mitään erityistä, vaan olen jaksanut tähän menessä hyvin. Plussatunnit tosin ovat kyllä huvenneet ihan kiitettävästi, kun on ollut yhtä sun toista neuvolassa juoksemista ja vastaavaa… Sen sijaan pientä stressiä on kyllä ollut, ei onneksi kovin pahaa, mutta kuitenkin. En vain usko, että tämän stressin olisi voinut välttää millään muulla keinolla, kuin sillä, että raskaus olisikin ajoittunut niin, että olisin ollut edellisessä asiakasprojektissa äitiysloman alkuun asti. Se oli huippukiva projekti mahtavan tiimin kanssa, ja kyseinen projekti oli jo kestänyt sen verran pitkään, että olin täysin kotiutunut asiakkaalle ja kyseisiin hommiin. Uusi parin kuukauden projektini taas on ehkä parasta, mitä ammatillisen kehitykseni kannalta olisi voinut tapahtua, mutta tuo luonnehdinta tarkoittaa toki sitä, että tässä projektissa minulla on paljon uutta opittavaa. Tuntuukin siltä, että viime aikoina en ole tehnyt muuta kuin opiskellut, sillä opettelen töissä uusia töihin liittyviä juttuja ja opettelen kotona uusia synnytykseen liittyviä juttuja. Pahin stressin tunne on onneksi jo laantunut, mutta välillä tuntuu että hajoan kahtia kun samaan aikaan pitäisi opiskella kahta täysin toisistaan erillistä asiaa, ja oma sisäinen paine kannustaa tutustumaan synnytykseen, mutta toisaalta tunnollisuus kannustaa keskittymään töihin. Se olisi toki hyvä, jos yksinkertaisesti osaisin vetää rajan työajan ja vapaa-ajan väliin, mutta totuus on että mietin synnytystä ja äitiyttä töissä ja töitä kotona. 😀 Tilanne olisi varmasti helpompi, jos minulla olisi tiimi, mutta nyt kun teen projektia yksin, ei ole ketään auttamassa minua pysymään ruodussa… Toivon kovasti, että kaikesta tästä huolimatta saan projektin valmiiksi, tai ainakin sillä tavalla hyvälle mallille, että jonkun toisen on helppo saattaa se maaliin.

Synnytykseen valmistautuminen on tosiaan ollut aika pinnalla viime kuukausina, sillä olen lukenut kirjoja aiheeseen liittyen, käynyt raskausjoogakurssin ja löytänyt meille doulan (kirjoitan näistä aiheista vielä tarkemmin erikseen). Alkuraskaudessa en jotenkin uskaltanut vielä ”liikaa” keskittyä tulevaan, mutta rakenneultran jälkeen olen antanut itselleni luvan ruveta valmistautumaan lapsen tuloon ihan kunnolla. Nyt tuntuukin siltä, että tässä on paljon opittavaa ja vain vähän aikaa. 🙂 Itselleni ainakin on tärkeää ymmärtää mitä synnytyksessä tapahtuu. En halua olla tietämätön ja pihalla kaikesta, se tuntuisi pelottavalta olla synnyttämässä eikä hahmottaa mitä tapahtuu. Siinä vaiheessa kun synnytys on jo käynnissä ja supistukset ovat kivuliaita, ei varmasti ole vastaanottavaisimmillaan uudelle tiedolle, joten tutustun mielelläni synnytyksen kulkuun ja kivunlievitysmenetelmiin etukäteen. Sen verran olen ainakin oppinut, että tiedän nyt, että olin vielä viime vuoden puolella autuaan tietämätön siitä mitä synnytyksessä tapahtuu, vaikka tiesinkin huomattavasti enemmän jo silloin kuin esimerkiksi viisi vuotta sitten. Esimerkkinä kerrottakoon, että viime vuonna tiesin, että lapsen olisi hyvä syntyä pää edellä, ja jos lapsi ei ole asettunut pää alaspäin, usein päädytään sektioon, vaikka myös pepputarjonnassa voi olla mahdollista synnyttää. Nyt olen oppinut, että kun lapsi on pää alaspäin, niin lisäksi lapsen olisi hyvä olla kääntynyt niin, että kasvot ovat kohti äidin selkää. Jos lapsen kasvot ovat kohti äidin vatsaa, tätä kutsutaan avotarjonnaksi, ja tässä asennossa lapsen on hankalampi mahtua ulos synnytyskanavasta. Jos lapsi on avotarjonnassa, avautumisvaihe saattaa pitkittyä ja supistukset olla normaalia kivuliaampia, ja myös supistusten välissä saattaa tuntua kipua. Onneksi myös omilla asennoilla voi kannustaa lasta kääntymään oikein päin, tarkempia ohjeita ja lisätietoa löytyy esim. täältä.

Kirjoja raskauteen, synnytykseen ja äitiyteen

Yllä olevassa kuvassa näkyy kirjoja, jotka minulla tällä hetkellä on kotona. Lukemista riittää, ja lisää tulee hankittua. 🙂 Kirjastosta onneksi saa kirjoja hyvin, osan olen ostanut itselleni ja osan olen lainannut doulalta. Osan kuvassa näkyvistä kirjoista olen jo lukenut, ja saattaa olla, että jos vain jaksan, kirjoitan tänne jossain vaiheessa tarkemminkin mitä olen pitänyt lukemistani kirjoista. Nyt haluan suositella kahta niistä:

Malla Rautaparta: Raskaus, synnytys, äitiys — äidiksi omaa kehoa kuunnellen
Tämä kirja sisältää hyvää tietoa synnytyksestä suomeksi, ja lisäksi se sisältää paljon harjoituksia, joiden avulla voi helpottaa oloaan sekä raskauden että synnytyksen aikana. Kirjassa keskitytytään siihen, mitä lukija voi itse tehdä, jotta synnytyskokemuksesta tulisi mahdollisimman mukava. Näitä ohjeita ei kannata skipata, vaikka synnytyssuunnitelman ainoa kohta olisi, että kaikki kipulääkkeet tänne heti, koska fakta on, että usein kestää kauan ennen kuin synnytys on käynnistynyt niin että pääsee synnytyssaliin ja saa epiduraalin, ja jotenkin niistä kivuista on selvittävä sinnekin asti. Myöskin synnytyssaleissa on nykyään paljon välineitä, joita voi synnytyksen aikana käyttää apuna, jos vain tietää mitä niillä tehdään. Jumppapallolla voi tehdä paljon muutakin kuin pelkästään istua, mutta enpä olisi keksinyt mitä, ellen olisi lukenut tätä kirjaa.

Laura Andersson: Voit nukkua — kuinka opetin vauvani nukkumaan ja kuinka se muualla tehdään
Tämä kirja tuli ahmaistua hetkessä, se oli niin mukaansatempaavasti kirjoitettu. Bonuksena kirjoittaja on sateenkaariperheen äiti, joten läpi kirjan puhutaan puolisoista, mikä lämmitti sydäntä monien heteronormatiivisten synnytyskirjojen jälkeen. Kirjan idea on se, että aloittamalla pienien asioiden tekemisen mahdollisimman pian lapsen syntymän jälkeen, lapsi oppii pikkuhiljaa nukkumaan niin, ettei hänelle tarvitse pitää unikoulua siinä vaiheessa kun vanhemmat ovat hermoromahduksen partaalla valvomisesta. Esimerkiksi lapsen päiväunien aikana kannattaa pitää valot päällä ja normaali volyymi tekemisissä, kun taas yöunille rauhoitutaan pimeässä ja hiljaisuudessa. Kirjassa on myös paljon vinkkejä lisälukemiseen. Aiomme itse yrittää toteuttaa kirjan oppeja, joten raportoin varmaan jossain vaiheessa, miten nukkumaanopettelu on toteutunut käytännössä. 🙂

Välillä tietokonetta on mukava käyttää jumppapallolla istuen, erityisesti nyt kun on raskaana

Olemme hankkineet jumppapallon raskaudenaikaisia harjoituksia ja synnytystä varten. Viikko sitten kävimme hakemassa myös Svartåsen-läppäripöydän Ikeasta. Pöytä maksoi vaivaiset 20 euroa, ja on kyllä tosi mukava, että kotona voi käyttää konetta entistä useammassa asennossa, varsinkin nyt kun raskaana ollessa selkä on enemmän koetuksella. Tosin meillä ei kyllä vieläkään ole täydellistä työympäristöä kotona, kuvassa näkyvässä läppäripöydässä ongelmana on puutteellinen tuki käsivarsille, mikä sitten tuntuu hartioissa. Sohvalla istuminen taas kipeyttää koko selän, ja satulatuolilla istuessa puutuu takapuoli. Kun vaihtaa asentoa tarpeeksi usein, elämä helpottuu. 🙂

Raskausviikot 20 – 27

Puolitoista kuukautta on kulunut hujauksessa, raskauden toinen kolmannes on kolmen päivän päästä ohi ja laskettuun aikaan on enää 3 kuukautta jäljellä. 🙂 Se tuntuu samaan aikaan sekä todella lyhyeltä että todella pitkältä ajalta. Todennäköisesti se tulee menemään nopeasti, mutta samalla tuntuu, että montaa asiaa joutuu vielä odottamaan pitkään. Mitenköhän sitä saisi käännettyä ajatukset nykyhetkeen, ettei likaa miettisi tulevaa, vaikka sitä kovasti odottaakin.

Rakenneultra oli rv 20+1, ja se meni oikein hyvin. Olimme taas Naistenklinikalla ja tälläkin kertaa kohdalle osui oikein mukava ultraaja. Mitään ihmeellistä ei löytynyt, kaikki näytti onneksi siltä miltä pitkin. Itseäni ei enää ultrauksen aikana jännittänyt, mutta vaimo jännäsi loppuun asti, että onko kaikki hyvin. Lapsi oli jo kasvanut niin isoksi, että näimme vain osan kropasta kerrallaan. Tällä kertaa näimme myös istukan, jonka sijainniksi paljastui takaseinämä. Saimme kuviakin mukaan, mutta ne eivät kyllä olleet kovin ihmeellisiä, kolme oli täysin identtisiä. 🙂 No, ainakin niistä paljastui, että sisälläni kasvaa pieni hirviö, jolla on terävät torahampaat ja paha katse. 😉

Rakenneultran jälkeen aloin tuntea ensimmäistä kertaa säännöllisemmin outoja kipuja. Olin kyllä tuntenut niitä jo joskus viikolla 18, mutta tosi satunnaisesti. Nyt niitä alkoi olla melkeinpä päivittäin. Selkein oli sellainen syvällä sisälläni tuntuva sauvan muotoinen kipu, joka saattoi iskeä ainakin, jos vaihtoi asentoa äkillisesti, mutta myös ihan jos sängyssä maatessa käänsi kylkeä. Päätin varata ajan Aava raskausklinikalle, jotta ei tarvitse ihmetellä enempää yksikseni. En jotenkin koe luontevaksi soittaa neuvolaan, haluan päästä puhumaan kasvotusten lääkärin kanssa. Toinen syy, miksi halusin yksityiselle, oli se, että halusin että joku tarkistaa kohdunkaulani tilanteen. Minulla ei varsinaisesti ollut mitään syytä epäillä, että mikään olisi pielessä, mutta halusin oman mielenrauhani takia varmistua asiasta. Loop-hoidon läpikäyneillä on myös lievästi kohonnut riski ennenaikaiseen synnytykseen, joten senkin takia halusin varmistaa, että kaikki on toistaiseksi kunnossa.

Kävin siis rv 21+5 gynekologilla, joka mittasi kohdunkaulan pituuden sekä sormilla arvioiden, että ultralla. Sormimääräinen mitta oli 2,5 cm, ultralla mitaksi saatiin 3,3 cm. Lasta emme katselleet, kun rakenneultrasta oli niin vähän aikaa, mutta päälaki ja käsi tulivat mukaan kuvaan kaikesta huolimatta. 🙂 Pyysin myös, että minulta testataan emättimen bakteeritulehdus, kun neuvolalääkäri oli kuukautta aiemmin todennut, että valkovuoto näyttää hieman kokkareiselta (mutta hän oli sitä mieltä, että kun minulla kerran ei ole oireita, ei asiaa tarvitse tutkia enempää). Sieltä myös tosiaan löytyi merkkejä tulehduksesta, ja sain antibioottivoiteen, jota laitettiin viikon ajan emättimeen yöksi. En ollut itse havainnut mitään merkkejä tulehduksesta, joten ilman neuvolalääkärin kommenttia en olisi ikinä alkanut selvittää asiaa. Selvisin onneksi antibioottivoiteesta ilman että sain hiivatulehdusta. Aloitin syömään maitohappobakteereja heti kun sain voiteen, ja luin että niitä kannattaakin syödä raskauden aikana, joten syön niitä edelleen. Kaksi viikkoa myöhemmin (eli viikolla 23+5) kävin sitten uudelleen samalla gynekologilla tarkastamassa tilanteen. Tällä kertaa kohdunkaula oli sormimittauksessa 3cm ja ultralla 3,7cm, eli se oli jopa pidentynyt. Sitä en tiedä, että johtuiko pidentyminen bakteeritulehduksen parantumisesta vai jostain muusta, mutta ainakin tilanne oli normaali eikä näyttänyt siltä, että kohdunsuu olisi mitenkään avautumassa.

Nyt viimeisen kuukauden aikana ei kipujakaan ole enää tuntunut. Välillä jos kävelen oikein vauhdilla, niin tunnen painetta alavatsalla, mutta välillä kävellessä ei tunnu mitenkään erilaiselta kuin ennen raskautta, jolloin sitä voi jopa unohtaa olevansa raskaana. Raskausjoogaryhmän osallistujat kommentoivat, että monella on kivut lisääntyneet viikon 30 jälkeen, saa nähdä miten itselle käy. Ainakin olen iloinen, että raskauden puolivälissä tuntuneet kivut menivät pois itsestään, ettei koko jälkipuolisko ole mennyt kipuillessa. En ole toistaiseksi tuntenut myöskään harjoitussupistuksia (tai ainakaan en tunnista niitä, jos niitä on ollut). Muutenkin nyt toisen kolmanneksen aikana on ollut yleisesti ottaen todella normaali olo, esimerkiksi alkuraskauden hurja nälkä on väistynyt, ja olenkin nyt palannut aiempaan, raskautta edeltäneeseen syömisrytmiin. Myös kahvinhimo on palannut, ja kofeiinia on kyllä välillä tullut nautittua ehkä turhankin paljon. Yleensä olen kyllä onneksi pysynyt selkeästi sallitun rajoissa.

Raskauden toinen kolmannes lähestyy siis loppuaan, ja kaikki on mennyt hyvin. Olo on ollut hyvä, eikä väsymys ole vaivannut. Töissäkin olen toistaiseksi jaksanut hyvin, en ole huomannut missään vaiheessa mitään ”pregnancy brain” -oireita. Hemoglobiini sen sijaan on laskenut, mutta en ole ainakaan vielä huomannut mitään raudanpuutosoireita. Olen yrittänyt syödä lisärautaa, mutta hieman huonolla menestyksellä. Viikolla 22+5 Hb oli 101, ja neuvolassa käskettiin ottamaan lisärautaa. Kokeilin silloin Obsidan fe++ -tabletteja, joissa on 100mg rautaa, mutta ne saivat minut oksentamaan yllättäen, mikä ei ollut kovin mukavaa. Kokeilu jäi viikkoon, jonka jälkeen luovutin. Eilen viikolla 27+2 neuvolassa mitattiin taas Hb, joka oli tasan 100 tällä kertaa. Onneksi se ei siis ollut jatkanut laskemista, mutta terveydenhoitaja suositteli kyllä kovasti rautalisää edelleen. Parasta sitä olisi toki saada ravinnosta, mutta jos ruokailutottumuksia muuttamalla se ei lähde nousuun, niin minun käskettiin kokeilla nestemäistä rautaa. Sekoitin sitä tänään aamulla mehuun ja sainkin juotua päivittäisen annokseni (20mg), mutta sen jälkeen kärsin taas pahoinvoinnista seuraavat tunnit… Pitää ehkä seuraavaksi kokeilla ottaa sitä yötä vasten ja katsoa miten käy. Olisi kyllä kiva selvittää myös rautavarastojen tilanne, eikä pelkästään hemoglobiinia. Itsellä on aina ollut matala Hb, joka on koko aikuisiän kieppunut siinä alarajan (120) tuntumassa.

Lapsen liikkeet tuntuvat nyt entistä paremmin, ja niitä tuntuu pitkin päivää. Hurjaa, että loppuraskauteen ei enää kuulu ultraäänitutkimuksia (paitsi jos epäillään jotain olevan pielessä), mutta toisaalta tässä vaiheessa ei kyllä niin kaipaakaan enää ultraa, kun vatsassa myllertää pitkin päivää. 🙂

Puolivälissä raskautta

Tänään raskaussovellus kertoi, että raskaudesta on takanapäin tasan 50%, eli eletään viikkoa 20+0. Toki tämä on sen hassun laskennan mukaan, että raskaus alkaa edellisistä kuukautisista, joten todellisuudessa puoliväli on todennäköisesti vielä edessäpäin, ellei lapsi synny etuajassa. Hurjaa, että jos lapsi syntyisi nyt, eloonjäämismahdollisuudet olisivat pyöreä nolla, mutta jo 4 viikon päästä hänellä olisi noin 50% mahdollisuus jäädä henkiin, ja 8 viikon päästä jo 90% (lähde: Wikipedia – Fetal Viability). Toki noin hurjasti ennenaikasena syntyvällä lapsella on suuri riski vammautua pysyvästi, mutta nyt on selvästi tärkeät viikot tulossa jolloin sikiö kehittyy niin paljon, että pystyy lopulta selviämään ulkomaailmassa. (YLE:n sivuilla oli myös marraskuussa mielenkiintoinen artikkeli siitä, miten keskosten hoito on kehittynyt Suomessa: Vielä vähän aikaa sitten pikkukeskoset kuolivat – Nyt he elävät, koska Suomi päätti niin.)

Raskaussovelluksen näkymä tänään

Olen lopultakin alkanut hahmottaa, että olen oikeasti raskaana. 🙂 Vatsa on kasvanut sen verran, että sen olemassaolo ei unohdu niin helposti (eikä sitä myöskään enää ole kovin helppo piilottaa), ja vauvan liikkeet ovat nyt alkaneet tuntua päivittäin. Olo on ollut hyvä, ja luottamus raskauteen on kasvanut. Minulla ei viime aikoina ole ollut kovin kummoisia raskausoireita, muuta kuin vatsan kasvu, sikiön liikkeet, nälkä ja hidastunut suolen toiminta. Joudun edelleen syömään kaksi aamiaista (yhden kotona ja toisen töissä) että jaksan lounaaseen asti. Loppupäivä menee normaalimmin, aiemmin vaivannut valtava iltanälkä on hieman laantunut. Se on myös uutta, että tunnen entistä nopeammin ähkyä, ja vatsaa alkaa helposti kiristää. Epäilen että tämä johtuu viimeaikaisesta nopeasta kasvusta. Lisäksi olen huomannut, että jos teen jotain fyysisesti vaativaa, kuten nostan jotain painavaa, alkaa vatsaan sattua herkästi. Mitään kovia kipuja ei ole tullut, joten en ole huolestunut, mutta selvästi pitää käyttää harkintaa eikä vaan suuna päänä lähteä rehkimään. Muutenkin alapäässä ja vatsan seudulla tuntuu kaikkea kummaa välillä, kuten nipistelyä, ja välillä jopa pistävää kipua. Täytyy kysellä näistä tarkemmin huomenna, kun on rakenneultra.

Rakenneultra jännittää aikalailla, jopa niin paljon etten ole juurikaan ehtinyt ajatella, että selviääkö siellä lapsen genitaalikonfiguraatio. Juttelimme vaimon kanssa tänään aiheesta vähän, ja totesimme, että kummallakaan ei ole minkäänlaista fiilistä suuntaan tai toiseen, eli mitään arvailuja sukupuolesta tai ennakkoaavistuksia meillä ei ole. Meillä on kyllä usko siihen, että mitään vakavaa vammaa ei huomenna löydy, mutta samalla tiedostan, että en minä sitä voi tietää. Heräsin tänä aamuna jo 5:30, joten ihan selvästi kyllä jännittää, ei tuo ole mikään sunnuntaiaamun normaali heräämisaika. 🙂 Jos kiinnostaa mitä kaikkea rakenneultrassa voi saada selville (ja myös mitä siinä ei vielä näy), niin suosittelen Toisen taivaan alla -blogista kirjoitusta ”Sukupuoliultra”. Varoitan heti kärkeen, että tieto saattaa lisätä tuskaa, mikäli on tyytyväisenä vaan menossa selvittämään vauvan sukupuolta. Omalla kohdalla tieto vähensi tuskaa, kun näin huolestumiseen taipuvaisena ihmisenä aiemmin kuvittelin vain kaikki mahdolliset kamaluudet tietämättä mitä siellä oikeasti tutkitaan ja ei tutkita. 🙂 Tähän ikään mennessä on vaan ehtinyt kuulla ikävistä tapauksista, joissa on rakenneultran jälkeen päädytty raskaudenkeskeytykseen, joten odotan kyllä kovasti että huominen olisi jo ohi.

Olen myös ilmoittautunut odottajien joogakurssille, joka alkaa ensi viikolla. Odotan tätä kurssia kovasti, mahtavaa päästä oppimaan raskaana oleville sopivia joogaliikkeitä. Olen tähän mennessä tehnyt joogaa Yogaian tunneilla, mutta alan huomata enemmän ja enemmän, että kaikki liikkeet eivät tunnu enää hyvältä. Olen kyllä lukenut raskausjoogaoppaita, joten tiedän mitä kannattaa välttää. Yogaialtakin löytyy raskausjoogatunteja, mutta niitä en ole vielä testannut. Joogakurssilla, jonne ilmoittauduin, on joogatunnin jälkeen vielä teehetki, jossa jutellaan raskaudesta. Tätä osuutta odotan myös innolla, kun en näin ensisynnyttäjänä tiedä kovinkaan paljon, että mikä on normaalia ja mikä ei, joten on kiva, että on joku viikottainen harrastus jossa pääsee myös esittämään kysymyksiä. Kurssiin kuuluu myös kaksi synnytysluento/harjoittelu -tuntia, jonne myös puolisot ovat tervetulleita.

Kärsin vielä 10 vuotta sitten niin pahasta synnytyspelosta, että mietin, haluanko ollenkaan tulla raskaaksi. Pelko on onneksi lieventynyt vuosien varrella, ja nyt odotan synnytystä mielenkiinnolla. Minulle on kuitenkin tärkeää valmistautua siihen, joten siksi juuri olen niin innoissani tuosta joogakurssista. Olen myös harkinnut meneväni jollekin vielä perusteellisemmalle kurssille, jotta osaisin toimia mahdollisimman hyvin sitten tosipaikan tullen. Samasta syystä toivon myös, että saamme doulan mukaan synnytykseen – koska minä ja vaimo olemme ensikertalaisia näissä hommissa, niin on mahtavaa, jos paikalla on joku kokenut ja tuttu ihminen, joka ei lähde kesken synnytyksen minnekään kun työvuoro loppuu (kätilöhän saattaa vaihtua kesken synnytyksen, kun vuorot vaihtuvat), vaan on mukana loppuun asti ja auttaa meitä muistamaan, että miten se synnytyslaulu nyt menikään. Sitten toivotaan vaan, että pääsen synnyttämään alateitse, eikä niin että lapsi on perätilassa ja päädymme keisarinleikkaukseen. 😉 No, en onneksi suhtaudu mitenkään negatiivisesti siihenkään vaihtoehtoon, joten jos näin käy, toivon että pääsen yli pettymyksestäni. 🙂

Viikko 18 – vatsa kasvaa hurjaa vauhtia

Nyt ollaan menossa jo viikolla 18+2, ja selkein muutos aiempaan on, että vatsa alkaa tuntua isolta! (Hurjaa ajatella, että kuinka isoksi se vielä kasvaakin.) Raskauden alussa tuntui siltä, että vatsa ei juurikaan kasva. Ensimmäinen kuva vatsasta otettiin viikolla 8+0, jolloin vatsa näytti vielä suht normaalilta, mutta pienen pieni kumpu siinä jo näkyy. Tuohon aikaan sain vielä ihan normifarkut jalkaan, joskin joitakin viikkoja myöhemmin siirryin käyttämään pelkästään kahta hieman löysempää paria, jotka edelleen mahtuivat kiinni.

Viikko 17+0. Mekko me&i.

Se taisi olla suunnilleen viikon 15 tienoilla, kun alkoi tuntua siltä, että vatsa on todella ruvennut kasvamaan. Aloin huomata vatsani vaatteiden läpi, ja enää yhdet farkut mahtuivat päälle. Nämä kyseiset farkut olin tilannut netistä, ja ne olivat täydellisen sopivat kaikkialta muualta, mutta omituisen löysät vyötäröltä. En kuitenkaan palauttanut niitä siinä toivossa, että alkionsiirrossa tärppäisi, ja niinhän siinä kävikin, että farkut tulivat jokapäiväiseen käyttöön. Viikon 15 tienoilla aloin myös entistä selvemmin tuntea vatsani, varsinkin noustessani ylös. Välillä tuntui siltä, että vatsa roikkuu, ja aivot jotka eivät vielä olleet tottuneet raskauteen, antoivat signaalia, että vatsalihasten treenaaminen houkuttelee. Samalla kuitenkin kroppa viesti selvästi, että suoria vatsalihaksia ei saa nyt rasittaa – jos ei kipu iskenyt heti, niin viimeistään hetken päästä vatsaan alkoi sattua, jos erehdyin joogan yhteydessä tekemään jotain liikettä jossa tarvitaan vatsalihaksia.

Kaksi viikkoa sitten (eli rv 16+2) kävin lopultakin ostamassa äitiysfarkkuja, ja olo muuttui kyllä samantien huomattavasti mukavammaksi! En tiedä miksi vitkuttelin niin pitkään, ehkä pelkäsin, että vatsani ei olisi tarpeeksi iso, mutta nyt jälkikäteen ajateltuna olisin kyllä varmasti voinut käyttää niitä jo vähän aiemminkin. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sillä nyt viimeisen viikon aikana tuntuu, että vatsa on kasvanut entistä nopeammin. Juuri nyt on vähän paidoista pulaa, sillä arastelen edelleen käyttää vaatteita, joista näkee suoraan että olen raskaana, ja minulle on selvinnyt, että suurin osa paidoistani kuuluu tähän ”tällä hetkellä turhan kireä” -kategoriaan.

Vatsan kasvamisen lisäksi olemme vaimon kanssa odottaneet kovasti, että tuntisimme vauvan liikkeet. 🙂 Se taisi olla joskus viikon 15+3 tienoilla, kun ensimmäisen kerran tunsin hennon potkun. Se tuli ihan yllättäen, ja vaikka raskaus ei ollut vielä tuon pidemmällä, uskon että se oli kuitenkin vauva, sillä se tuntui niin erilaiselta kuin mitkään ilmavaivat tai muut vatsan liikkeet. Sen jälkeen olen monesti kuulostellut, että tapahtuisiko jotain, mutta varsinkin alussa oli pitkiä monen päivän välejä että ei tuntunut yhtään mitään, ja edelleenkin liikkeet tuntuvat aika epäsäännöllisesti. Vauvan pitää olla hereillä ja sellaisessa asennossa, että joku ruumiinosa ylettää kohdun seinään asti, sillä selvästi vauva voi vielä pyöriä sisälläni myös ilman että tunnen sitä. Tähän mennessä liikkeet ovat tuntuneet selkeimmin kun olen ollut makuullani, välillä on myös tuntunut jotain kun istun sohvalla. Illalla klo 22 on toistaiseksi ollut paras aika kuulostella liikkeitä, selvästi vauva herää silloin oikein kunnolla hyörimään, koska siihen kellon aikaan on useimmiten ollut onnea liikkeiden tuntemisen kanssa. Yleensä olen tuohon aikaan menossa nukkumaan, mutta yksi ilta kun tulin poikkeuksellisen myöhään kotiin, tunsin liikkeitä myös kävellessä. Se onkin ainoa kerta kun olen tähän mennessä tuntenut liikkeitä ollessani itse liikkeellä, muuten on vaikuttanut siltä, että jotta tuntisin liikkeet, minun täytyy itse olla paikallani. Eilen kävi myös niin onnellisesti, että vaimo tunsi vauvan liikkeet ensimmäistä kertaa! Meillä oli tuuria heti aamulla herättyämme, tosin omat muistikuvat tästä on hieman hatarat, mutta vaimo sanoi tunteneensa jotain. Eilen illalla kymmenen aikaan sain taas muutaman potkun vatsaani, ja ensimmäisen potkun jälkeen laitoin vaimon käden samalle kohdalle, ja onneksemme vauva potkaisi vielä uudestaan entistä kovempaa. 🙂

Laskettuun aikaan on nyt tasan 5 kuukautta ja yksi päivä. Tuntuu samaan aikaan sekä todella lyhyeltä että todella pitkältä ajalta.

Ensimmäinen kunnallinen ultra

Kuukausi sitten koitti se päivä, jota olimme kovasti odottaneet – ensimmäinen kunnallinen ultra Naistenklinikalla. (Nykyään Helsingissä puolet raskaana olevista arvotaan Kätilöopistolle ultraan ja toiset puolet Naistenklinikalle, meidän kohdallemme osui jälkimmäinen.) Ultra jännitti kovasti, sillä se olisi seuraava totuuden hetki – jos lapsella olisi jotain pahasti vialla, se näkyisi todennäköisesti jo heti ultrassa. Helpotus oli suuri, kun ultraus aloitettiin ja ruudulle piirtyi heti vilkkaasti liikkuva sikiö – ainakin jälkikasvu oli vielä elossa ja oli kasvanut normaalisti.

Näkymä naistenklinikan pääsisäänkäynniltä joulukuisen aamun pimeydessä

Viikolla 12 tehty ultra oli ensimmäinen vatsan päältä tehty ultra. Olimme erittäin positiivisesti yllättyneitä siitä, kuinka hieno kokemus ultra oli. Ultrakuvat ovat yleensä aika epäselviä, joten se oli todella positiivinen yllätys, että liikkuvasta kuvasta lapsen näki paljon selkeämmin. Lisäksi kuvaa pystyi kelaamaan edes-takaisin ja pysäyttämään, joten siitä oli helppo nähdä kaikki hienot hetket, kuten se kun lapsi ”vilkutti” meille. Toinen hauska näky oli se, kun lapsi kosketti varpaillaan nenää ja ponkaisi itsensä sen jälkeen ihan suoraksi. Vielä on tilaa liikkua…

Ultraaja kävi läpi myös sikiön rakenteet ja tarkasteli aivoja ja kaikki näytti onneksi silti miltä pitikin. Meiltä meni varmaan puolet niistä asioista ohi, mitä hän ehti lapselta tutkia, enkä ole varma mainitsiko hän ääneen ihan kaikkea, kun en ollenkaan tiedä mitä kaikkea viikolla 12 voidaan jo tukia. Lopuksi oli vielä jännitysmomentti, kun hän mittasi niskaturvotuksen määrän. Ultraaja oli jo ennen aloitusta varmistanut, että osallistumme seulontoihin ja kun vastasimme myöntävästi, niin hän kertoi, että tässä mitataan myös niskaturvotus ja että sen pitäisi normaalisti olla 3mm tai alle. Joten kun mitaksi saatiin 1,5mm, huokaisimme helpotuksesta.

Sikiön CRL-mitaksi (eli pää-peppu-mitaksi) saatiin 69mm, mikä vastaa viikkoja 13+1, vaikka mittaushetkellä mentiin vasta viikoilla 12+5 hedelmöittymisajankohdan mukaan laskettuna. Koska erotus oli kuitenkin alle 4 päivää, ei laskettua aikaa korjattu siitä, mikä oli lapsettomuusklinikalla merkitty lasketuksi ajaksi hedelmöittymisajankohdan mukaan laskettuna (se jäi epäselväksi, koskeeko tämä 4 päivän sääntö vain IVF-alkuisia lapsia). Ekalla neuvolakäynnillä merkitty kuukautisten mukaan laskettu laskettu aika sen sijaan korjattiin samaksi, joka klinikalla oli annettu. Oli ihanaa, että ultran tehnyt terveydenhoitaja unohti saman tien kuukautisten mukaan katsotun lasketun ajan, kun hän näki että meille on tehty IVF ja on olemassa myös hedelmöittymisajankohdan mukaan laskettu laskettu aika. 🙂 Laskettu aikani on siis alusta asti pysynyt samana, jos ei lasketa sitä, että neuvolan terveydenhoitaja jätti huomioimatta sen, ja laittoi sen sijaan kuukautisten mukaan lasketun ajan. Ekassa ultrassa, joka oli viikolla 7+2, alkio oli päivän viikkojaan pienempi, eli pituus vastasi viikkoja 7+1. Nyt tokassa ultrassa sikiö oli 3 päivää viikkojaan suurempi, eli pituus vastasi viikkoja 13+1 vaikka mentiin vasta viikoilla 12+5. Mutta koska myös tarkka hedelmöittymisajankohta on tiedossa, eivät nämä mittaukset ole kuitenkaan vaikuttaneet laskettuun aikaan. Ja näköjään sikiön kasvu ei aina tapahdu ihan samassa tahdissa virallisten viikkomittojen perusteella, kun ensin voi olla viikkojaan pienempi ja seuravalla kerralla viikkojaan suurempi. 🙂

Kun ultraus oli ohi, sain vielä esittää kysymyksiä, ja meille kerrottiin, että seulontatulokset tulevat postissa noin viikon päästä. Ihmettelimme jälkikäteen hieman itseksemme, että miten siinä noin kauan kestää, mutta illalla selvisi, että tämä viikko oli vain varmistelua siitä, että posti saan kirjeen toimitettua perille. Meillä on posti takkuillut viime aikoina, ja kun postilla kesti ihan kohtuuttoman kauan toimittaa perille se kirje, jossa kerrottiin minulle varatut ultra-ajat, päätin lopultakin ottaa Netpostin käyttöön. Se oli todellakin ihan paras päätös, koska samana päivänä kun ultra tehtiin, sain kirjeen tuloksista Netpostiin klo 19.00. Kirje oli lähetetty Naistenklinikalta tasan 2 tuntia sen jälkeen, kun ultraus oli päättynyt, eli seulontatulokset todellakin tulevat nopeasti sen jälkeen, kun ultrauksessa mitatut tiedot on vain syötetty tietokoneelle. Ja kun ei tarvinnut odottaa kirjeen lajittelua ja postinkantoa, sain kirjeen käsiini jo samana iltana.

Ensimmäisen kolmanneksen raskausoireet

Tänään alkoi 15. raskausviikko, eli rv 14+0 on menossa. Raskaudenseurantasovellukseni kertoo, että tänään alkaa 2. kolmannes, eli on jo korkea aika sanoa jotain ensimmäisestä kolmanneksesta. Paljon on kerrottavaa, mutta olen viime kuukausina ollut usein sen verran väsynyt, että kirjoittaminen on vain jäänyt. Toivottavasti tähän on nyt tulossa muutos, ainakaan viime aikoina en ole enää tuntenut oloani erityisen väsyneeksi.

Kuvakaappaus PregLife – Raskauskalenteri ja BabyApp -sovelluksesta

Raskaus on mennyt tähän mennessä kaikin puolin hyvin, mitään superhäiritseviä raskausoireita ei ole ollut, ja olen yleisesti ottaen jaksanut hyvin ja arki on sujunut normaalisti. Häiritsevimmät raskausoireet ovat oikeastaan liittyneet syömiseen – olen välillä päätynyt syömään kaksi aamiaista (yhden kotona ja toisen olen ostanut mukaan työpaikan ruokalasta), jotta olen selvinnyt lounaaseen asti, jota tiimimme yleensä syö noin klo 11 tai viimeistään klo 11.30. Nälkä on siis ollut valtava, ja myöskin joustavuus on kadonnut. En ole koskaan ollut kovin hyvä siirtämään ruokailua, vaan olen aina tykännyt syödä säännöllisesti, mutta nyt raskausaikana minun aiempi semisäännöllinenkään rytmini ei aina ole riittävä, ja jos en saa ajoissa ruokaa, tulee tosi huono olo, rupeaa heikottamaan ja pahimmassa tapauksessa pyörryttämään. Jos vointi ehtii huonontua noin paljon, siitä seuraakin sitten se, etten enää saa syötyä kunnolla, vaan menetän ruokahaluni ja sörkin ruokaa vastentahtoisesti, vaikka tarvitsisin kovasti ravintoa. Työviikko onneksi menee yleensä hyvin, mutta viikonloput ovat muodostuneet ongelmaksi. Minua raivostuttaa, että pitäisi ruveta kokkaamaan lounasta heti herättyäni (en ole vielä ikinä tehnyt näin, vaan olen itsepintaisesti pitänyt kiinni aiemmasta raskautta edeltäneestä viikonloppurytmistäni), joten viikonloppuisin on sitten tullut testattua tuo, että mitä käy kun ei syö. 🙂 Kaiken lisäksi me syömme yleensä ulkona viikonloppuisin, mutta harvemmin jaksamme lähteä niin ajoissa kaupungille että saisin ruokaa ennen kuin minulle ehtii tulla huono olo, joten tässä on nyt tullut koettua muutama vähemmän onnistunut ravintolassakäynti. En ole vielä keksinyt että miten saisin ratkaistua ongelman. Ehkä hankin ensi viikonlopuksi pakastepizzoja, jotta voin ensin vetää kotona yhden lounaan ja sitten lähteä kaupungille syömään seuraavaa…

Pahoinvointi sen sijaan ei ole ollut kovin suuri ongelma, mutta yllättävää kyllä, se on alkanut lisääntyä siinä vaiheessa kun raskaussovellus sanoi, että sen pitäisi tässä vaiheessa olla jo vähenemään päin. Ihan raskauden alussa en tuntenut ollenkaan pahoinvointia, mutta joskus siinä viikon 6 tietämillä aloin tuntea lievää etovuuden tunnetta. Tämä ei kuitenkaan missään vaiheessa lisääntynyt merkittävästi, enkä ole esim. ruvennut oksentelemaan. Yllättäen pari viikkoa sitten pahoinvointi paheni, mutta syyksi paljastui se, että olimme lomalla, enkä enää syönyt lounasta säännöllisesti klo 11. Raskauden alkuaikoina kestin paremmin sitä, että sain viikonloppuna lounasta vasta iltapäivällä, mutta nyt tunnen herkemmin pahoinvointia, jos verensokeri laskee liikaa. Tasan yhden kerran olen myös oksentanut – se tapahtui 2 viikkoa sitten aamulla, kun venytin aamiaista liian myöhään kotona ollessani, ja yht’äkkiä tunsinkin tarvetta juosta vessaan ja kumartua pöntön yli. Ennen tuota oksentamista en tuntenut kuitenkaan mitään voimakasta pahoinvointia, tunne oli siis täysin erilainen kuin oksennustaudissa, jolloin kyllä tuntee selvästi sen, kuinka tarve oksentaa kasvaa. Nyt tarve oksentaa tuli ihan puskista, sillä hetkeä aiemmin en ollut tuntenut juuri mitään tavanomaista kuvotuksen tunnetta voimakkaampaa. Oksentaminen jäi onneksi siihen yhteen kertaan, mutta edellisen viikon aikana olen muutamaan otteeseen kärsinyt myös siitä, että vatsa tekee oksennukramppeja. Mitään ei tule kuitenkaan ylös, eikä minulla ole sellaista tunnetta, että olisi syytä kiirehtiä vessaan. Krampit ovat kuitenkin tosi epämiellyttäviä, ja perjantaina niitä kesti lähes koko päivän. Jos niitä vielä ilmaantuu, aion kyllä yrittää oksentaa. Toivottavasti ne silloin loppuisivat…

Viimeisten kolmen, ehkä neljän viikon aikana vatsa on jo selkeästi alkanut kasvaa. Rinnat sen sijaan ovat pysyneet suunnilleen saman kokoisina, ja voinkin hyvin käyttää edelleen samoja rintaliivejä. Samaa ei voi sanoa housuista, ja olenkin joutunut siirtymään hiuslenkki napinlävessä -systeemiin, jotta saan housut ylipäätänsä kiinni. Ekat pari kuukautta housutkin mahtuivat hyvin, minulla ei siis raskauden alussa tullut mitään suurta turvotusta, ja odottelinkin jo, että milloin se vatsa oikein rupeaa kasvamaan. No, nyt se on kasvanut, ja pari viikkoa sitten tajusin, että vatsa näkyy jo helposti vaatteidenkin alta, jos vain osaa katsoa. Ihan niin iso se ei vielä ole, että ihmiset kiinnittäisivät siihen huomiota (tai näin ainakin luulen), mutta kyllä se ainakin omiin silmiin näyttää ihan selkeästi pieneltä raskausvatsalta.

Yksi raskausoire minulla oli myös, joka onneksi on jo loppunut. Muutama viikko positiivisen testituloksen jälkeen aloin nimittäin palella aivan valtavasti. Joku päivä istuin töissä ulkotakki päällä ja näpit olivat silti jäässä. Siitä pari viikkoa eteenpäin minulla oli hankala vaateongelma, sillä jouduin miettimään, että mitkä kaksi paitaa voin laittaa päällekkäin töihin, ilman, että näytän ihan kajahtaneelta. Vakiovarustus siihen aikaan oli puuvillainen aluspaita, 100% villaa oleva villapaita, villapaidan päälle vähän löysempi collegepaita, ja collegepaidan päälle vielä 100% villaa oleva poncho. Päädyin myös ostamaan villaisia alusvaatteita, mutta tuntui, että mikään ei riitä. Sitten kelit lauhtuivat ja lumet sulivat, ja itselle tuli sellainen olo, että voin taas vähentää vaatetusta. Nyt, vaikka on uudestaan tullut yhtä kylmä, en ole onneksi enää joutunut turvautumaan tuollaiseen kerrospukeutumiseen. En muista, että olisin ikinä ennen palellut noin rankasti.

Viimeisimpänä tulee mieleen vielä yksi oire – vatsan toiminnan muutokset. Tuntuu siltä, että ilmaa on enemmän, kuten myös ummetusta. Ja jos ei ole ummetusta, niin sitten mennäänkin jo toiseen ääripäähän. Olo on siis ollut monella tapaa lievästi epämukava suuren osan alkuraskaudesta, mutta onneksi mitään rankkoja oireita ei ole ollut. Jännä nähdä miten jatkossa.

Ensimmäinen neuvolakäynti

Marraskuun aikana on ehtinyt kertyä vaikka mitä kirjoitettavaa, mutta olen ollut monena iltana töiden jälkeen niin väsynyt, että postaukset ovat jääneet ajatuksen tasolle. Nyt juuri olen yllättävän pirteä, joten on hyvä hetki kirjoittaa.

Tällä viikolla oli vihdoinkin ensimmäinen neuvolakäynti, jota olin odottanut innolla. Odottaminen neuvolan käytävällä vaihtui kuitenkin nopeasti kauhunsekaisiin tunnelmiin, kun paikalla oli useampi 4-vuotistarkastukseen menevä lapsi. Paniikki iski – pitääkö meidänkin kohta tulla tänne lapsen kanssa! Vaimo oli ymmärtäväinen, ja lupasi, että hän voi viedä lasta neuvolaan jos minä en halua. 😉 Eihän minulla oikeasti mitään neuvolaa vastaan ole, paniikki tuli siitä lapsen saamisesta ja valtavasta elämänmuutoksesta.

Itse neuvolakäynti ei mennyt ihan putkeen. Olin tietenkin heti täyttänyt esitietolomakkeen, kun neuvola-aika oli varattu, mutta kun ensimmäiset sanat oli vaihdettu neuvolakäynnillä, terveydenhoitaja sanoi, että ”niin, sinähän et ole täyttänyt tätä esitietolomaketta”. Ihan varmasti olen, mutta hän ei sitä nähnyt missään, joten hän epäili, että syy on mahdollisesti siinä, että vastaanottava henkilö oli vaihtunut viime metreillä, ja mahdollisesti lomake oli pelkästään alkuperäisen vastaanottajan nähtävissä. On kyllä ihan käsittämättömän huono järjestelmä, jos minun terveydentilaani liittyvät lomakkeet eivät ole minun tietojeni yhteydessä, vaan menevät jollekin yhdelle ainoalle vastaanottajalle… Outoa oli myös se, että jossain vaiheessa terveydenhoitaja kysyi, että ”sinähän olet viimeksi käynyt hammaslääkärillä tänä vuonna”, ja tuota asiaa hän ei mitenkään ole voinut tietää muuten kuin esitietolomakkeen kautta, sillä olen käynyt yksityisellä (eikä hammaslääkärikäyntejä näy edes Omakannassa, toisin kuin muutamat muut käynnit yksityisellä). Ehkä sitten alkuperäinen vastaanottaja oli käsitellyt esitietolomakettani ja syöttänyt jo jotain tietoja, vaikea sanoa.

Suurin osa vastaaottoajasta menikin sitten siihen, että vastailin uudestaan kysymyksiin, joihin olin jo vastannut esitietolomakkeella. Saimme myös lyhyesti kuulla minkälaisia palveluja on raskauden aikana neuvolasta saatavilla (esim. ryhmäfysioterapiaopastus), mutta lähes kaikesta todettiin, että koska ne eivät vielä lähikuukausina ole ajankohtaisia, niin palataan niihin tarkemmin myöhemmillä kerroilla. Ruokasuosituksista ei puhuttu juurikaan, ainoa kehotus oli, että minun pitäisi juoda puoli litraa maitoa joka päivä. Yeah right, ei tule tapahtumaan! Sain kuitenkin ruokasuositukset paperilla mukaan, jotta voin tutustua niihin rauhassa kotona, kielletyistä ruoka-aineista ei vastaanotolla taidettu puhua ollenkaan. Saimme myös kuulla pintapuolisesti minkälaisia seulontoja on tarjolla, ja koska halusimme niihin osallistua, sain lähetteen verikokeisiin, joihin olen menossa ensi viikolla. Niskaturvostusultra suoritetaan Kätilöopistolla, ja sieltä tulee jossain vaiheessa kirje kotiin, jossa kerrotaan milloin minulle on varattu aika. Ultraa odotan kovasti, kun ei näin alkuraskaudessa ole mitään hajua siitä, mitä siellä kohdussa oikein tapahtuu…

Neuvolakäynnillä ärsytti muutamakin asia, mutta eniten ärsytti se, että terveydenhoitaja halusi välttämättä merkata järjestelmään raskauden kulun kuukautisista laskettuna. Saimme varhaisraskauden ultrasta mukaan äitiyskortin, jossa oli merkitty kaikki tarvittavat tiedot raskauden kestosta ja lasketusta ajasta. Silti terveydenhoitaja sanoi, että raskauden kesto määritellään sitten niskaturvotusultrassa ja sitä ennen mennään kuukautisilla. Tämä kyllä vaihtelee hoitajasta toiseen, koska kaverin kohdalla varhaisraskauden ultran tiedot olivat kelvanneet ensimmäisellä neuvolakäynnillä. Itseä ärsytti, kun kyllähän meillä on tiedossa ihan hedelmöittymisen tarkka kellonaikakin, mutta kun pitää pakosti mennä väärillä tiedoilla. Minä ainakin aion laskea viikot ultrasta saatujen tietojen perusteella enkä kuukautisten perusteella, kun kuukautisten perusteella laskettuna ne ovat varmuudella väärin. On kyllä jännä nähdä, että vastaako sikiön koko viikkoja niskaturvotusultrassa, silloinhan kokoa on jo sen verran, ettei ainakaan mittausvirheestä pitäisi tulla paljon heittoa…

Minua vähän harmitti se, että olin toivonut, että terveydenhoitajamme olisi ollut tosi mukava. Kyllä hän olikin ihan mukava, ei sinänsä mitään valittamista, mutta samaan aikaan jokin hänessä hämäsi, enkä kokenut, että esim. haluaisin puhua hänelle, jos minulla vaikka olisi synnytyspelkoa (ei ainakaan vielä ole, toivotaan ettei tulekaan). En oikein osaa sanoa, että mistä tämä johtuu, uskoisin että kyse on lähinnä siitä jännästä asiasta, että joidenkin ihmisten kanssa tuntee sielujen sympatiaa ensikohtaamisesta lähtien (kuten esim. vaimoni ja joidenkin kavereideni kanssa on tapahtunut) ja toisista taas tulee suoraan epäileväinen olo, kuten eräästä entisestä työkaverista tuli jo heti kättelyssä (kirjaimellisesti), ja tunne vain vahvistui mitä paremmin häntä opin tuntemaan (hän siis paljastui seksistiseksi tyypiksi). Mutta joka tapauksessa nyt jäin miettimään, että pitäiskö tässä pyrkiä vaihtamaan terveydenhoitajaa tämän fiiliksen perusteella, vai pitäisikö vain antaa olla. Ideaalitilanteessahan terveydenhoitajaan syntyisi sellainen hyvä ja luottavainen suhde, jossa olisi sellainen tunne, että jos tarvitsee tukea missä vaan raskauteen liittyvässä asiassa, niin häneltä sitä saisi. Nyt ainakin ensikontaktista jäi vähän sellainen fiilis, että käydään nyt täällä että päästään näihin julkisen puolen seulontoihin ja muihin kuvioihin mukaan, kun ei huvita maksaa yksityisellekään, mutta että en ollut sydämellä mukana tapaamisessa. Kyllähän niitä on olemassa yksityisiä neuvoloitakin, ja yksi kaveri kävi sellaisessa läpi koko raskauden. Uskoisin kyllä, että  julkisellakin on todella kivoja terveydenhoitajia, mutta eihän sitä voi mistään tietää, että kuka on juuri itselle sopiva. Kavereilla on sama terveydenhoitaja neuvolassa kuin meilläkin, ja he ovat olleet tyytyväisiä, joten nämä on ihan makuasioita. Minulle ei myöskään tullut sellaista tunnetta, että sateenkaariperheellisyytemme olisi vaikuttanut mitenkään siihen, minkälainen neuvolakäynti oli. No, jos tulee hätä ja kaipaa todella sympaattista korvaa, niin lapsettomuusklinikallamme on myös äitiysneuvola, ja tunnen jo kaikki klinikan työntekijät, ja tiedän että he ovat kivoja, joten sinne voi ainakin varata ajan. Minulla on kuitenkin sellainen olo, että vaikka tavallaan on ikävä klinikan ihanaa henkilökuntaa, niin tuntuu myös hyvältä siirtyä pois lapsettomuusklinikalta julkisen terveydenhuollon pariin, se tekee raskauden konkreettisemmaksi, kun ei enää juokse samassa paikassa kuin yritysvuosina. 🙂