Puolivälissä raskautta

Tänään raskaussovellus kertoi, että raskaudesta on takanapäin tasan 50%, eli eletään viikkoa 20+0. Toki tämä on sen hassun laskennan mukaan, että raskaus alkaa edellisistä kuukautisista, joten todellisuudessa puoliväli on todennäköisesti vielä edessäpäin, ellei lapsi synny etuajassa. Hurjaa, että jos lapsi syntyisi nyt, eloonjäämismahdollisuudet olisivat pyöreä nolla, mutta jo 4 viikon päästä hänellä olisi noin 50% mahdollisuus jäädä henkiin, ja 8 viikon päästä jo 90% (lähde: Wikipedia – Fetal Viability). Toki noin hurjasti ennenaikasena syntyvällä lapsella on suuri riski vammautua pysyvästi, mutta nyt on selvästi tärkeät viikot tulossa jolloin sikiö kehittyy niin paljon, että pystyy lopulta selviämään ulkomaailmassa. (YLE:n sivuilla oli myös marraskuussa mielenkiintoinen artikkeli siitä, miten keskosten hoito on kehittynyt Suomessa: Vielä vähän aikaa sitten pikkukeskoset kuolivat – Nyt he elävät, koska Suomi päätti niin.)

Raskaussovelluksen näkymä tänään

Olen lopultakin alkanut hahmottaa, että olen oikeasti raskaana. 🙂 Vatsa on kasvanut sen verran, että sen olemassaolo ei unohdu niin helposti (eikä sitä myöskään enää ole kovin helppo piilottaa), ja vauvan liikkeet ovat nyt alkaneet tuntua päivittäin. Olo on ollut hyvä, ja luottamus raskauteen on kasvanut. Minulla ei viime aikoina ole ollut kovin kummoisia raskausoireita, muuta kuin vatsan kasvu, sikiön liikkeet, nälkä ja hidastunut suolen toiminta. Joudun edelleen syömään kaksi aamiaista (yhden kotona ja toisen töissä) että jaksan lounaaseen asti. Loppupäivä menee normaalimmin, aiemmin vaivannut valtava iltanälkä on hieman laantunut. Se on myös uutta, että tunnen entistä nopeammin ähkyä, ja vatsaa alkaa helposti kiristää. Epäilen että tämä johtuu viimeaikaisesta nopeasta kasvusta. Lisäksi olen huomannut, että jos teen jotain fyysisesti vaativaa, kuten nostan jotain painavaa, alkaa vatsaan sattua herkästi. Mitään kovia kipuja ei ole tullut, joten en ole huolestunut, mutta selvästi pitää käyttää harkintaa eikä vaan suuna päänä lähteä rehkimään. Muutenkin alapäässä ja vatsan seudulla tuntuu kaikkea kummaa välillä, kuten nipistelyä, ja välillä jopa pistävää kipua. Täytyy kysellä näistä tarkemmin huomenna, kun on rakenneultra.

Rakenneultra jännittää aikalailla, jopa niin paljon etten ole juurikaan ehtinyt ajatella, että selviääkö siellä lapsen genitaalikonfiguraatio. Juttelimme vaimon kanssa tänään aiheesta vähän, ja totesimme, että kummallakaan ei ole minkäänlaista fiilistä suuntaan tai toiseen, eli mitään arvailuja sukupuolesta tai ennakkoaavistuksia meillä ei ole. Meillä on kyllä usko siihen, että mitään vakavaa vammaa ei huomenna löydy, mutta samalla tiedostan, että en minä sitä voi tietää. Heräsin tänä aamuna jo 5:30, joten ihan selvästi kyllä jännittää, ei tuo ole mikään sunnuntaiaamun normaali heräämisaika. 🙂 Jos kiinnostaa mitä kaikkea rakenneultrassa voi saada selville (ja myös mitä siinä ei vielä näy), niin suosittelen Toisen taivaan alla -blogista kirjoitusta ”Sukupuoliultra”. Varoitan heti kärkeen, että tieto saattaa lisätä tuskaa, mikäli on tyytyväisenä vaan menossa selvittämään vauvan sukupuolta. Omalla kohdalla tieto vähensi tuskaa, kun näin huolestumiseen taipuvaisena ihmisenä aiemmin kuvittelin vain kaikki mahdolliset kamaluudet tietämättä mitä siellä oikeasti tutkitaan ja ei tutkita. 🙂 Tähän ikään mennessä on vaan ehtinyt kuulla ikävistä tapauksista, joissa on rakenneultran jälkeen päädytty raskaudenkeskeytykseen, joten odotan kyllä kovasti että huominen olisi jo ohi.

Olen myös ilmoittautunut odottajien joogakurssille, joka alkaa ensi viikolla. Odotan tätä kurssia kovasti, mahtavaa päästä oppimaan raskaana oleville sopivia joogaliikkeitä. Olen tähän mennessä tehnyt joogaa Yogaian tunneilla, mutta alan huomata enemmän ja enemmän, että kaikki liikkeet eivät tunnu enää hyvältä. Olen kyllä lukenut raskausjoogaoppaita, joten tiedän mitä kannattaa välttää. Yogaialtakin löytyy raskausjoogatunteja, mutta niitä en ole vielä testannut. Joogakurssilla, jonne ilmoittauduin, on joogatunnin jälkeen vielä teehetki, jossa jutellaan raskaudesta. Tätä osuutta odotan myös innolla, kun en näin ensisynnyttäjänä tiedä kovinkaan paljon, että mikä on normaalia ja mikä ei, joten on kiva, että on joku viikottainen harrastus jossa pääsee myös esittämään kysymyksiä. Kurssiin kuuluu myös kaksi synnytysluento/harjoittelu -tuntia, jonne myös puolisot ovat tervetulleita.

Kärsin vielä 10 vuotta sitten niin pahasta synnytyspelosta, että mietin, haluanko ollenkaan tulla raskaaksi. Pelko on onneksi lieventynyt vuosien varrella, ja nyt odotan synnytystä mielenkiinnolla. Minulle on kuitenkin tärkeää valmistautua siihen, joten siksi juuri olen niin innoissani tuosta joogakurssista. Olen myös harkinnut meneväni jollekin vielä perusteellisemmalle kurssille, jotta osaisin toimia mahdollisimman hyvin sitten tosipaikan tullen. Samasta syystä toivon myös, että saamme doulan mukaan synnytykseen – koska minä ja vaimo olemme ensikertalaisia näissä hommissa, niin on mahtavaa, jos paikalla on joku kokenut ja tuttu ihminen, joka ei lähde kesken synnytyksen minnekään kun työvuoro loppuu (kätilöhän saattaa vaihtua kesken synnytyksen, kun vuorot vaihtuvat), vaan on mukana loppuun asti ja auttaa meitä muistamaan, että miten se synnytyslaulu nyt menikään. Sitten toivotaan vaan, että pääsen synnyttämään alateitse, eikä niin että lapsi on perätilassa ja päädymme keisarinleikkaukseen. 😉 No, en onneksi suhtaudu mitenkään negatiivisesti siihenkään vaihtoehtoon, joten jos näin käy, toivon että pääsen yli pettymyksestäni. 🙂

Ensimmäinen kunnallinen ultra

Kuukausi sitten koitti se päivä, jota olimme kovasti odottaneet – ensimmäinen kunnallinen ultra Naistenklinikalla. (Nykyään Helsingissä puolet raskaana olevista arvotaan Kätilöopistolle ultraan ja toiset puolet Naistenklinikalle, meidän kohdallemme osui jälkimmäinen.) Ultra jännitti kovasti, sillä se olisi seuraava totuuden hetki – jos lapsella olisi jotain pahasti vialla, se näkyisi todennäköisesti jo heti ultrassa. Helpotus oli suuri, kun ultraus aloitettiin ja ruudulle piirtyi heti vilkkaasti liikkuva sikiö – ainakin jälkikasvu oli vielä elossa ja oli kasvanut normaalisti.

Näkymä naistenklinikan pääsisäänkäynniltä joulukuisen aamun pimeydessä

Viikolla 12 tehty ultra oli ensimmäinen vatsan päältä tehty ultra. Olimme erittäin positiivisesti yllättyneitä siitä, kuinka hieno kokemus ultra oli. Ultrakuvat ovat yleensä aika epäselviä, joten se oli todella positiivinen yllätys, että liikkuvasta kuvasta lapsen näki paljon selkeämmin. Lisäksi kuvaa pystyi kelaamaan edes-takaisin ja pysäyttämään, joten siitä oli helppo nähdä kaikki hienot hetket, kuten se kun lapsi ”vilkutti” meille. Toinen hauska näky oli se, kun lapsi kosketti varpaillaan nenää ja ponkaisi itsensä sen jälkeen ihan suoraksi. Vielä on tilaa liikkua…

Ultraaja kävi läpi myös sikiön rakenteet ja tarkasteli aivoja ja kaikki näytti onneksi silti miltä pitikin. Meiltä meni varmaan puolet niistä asioista ohi, mitä hän ehti lapselta tutkia, enkä ole varma mainitsiko hän ääneen ihan kaikkea, kun en ollenkaan tiedä mitä kaikkea viikolla 12 voidaan jo tukia. Lopuksi oli vielä jännitysmomentti, kun hän mittasi niskaturvotuksen määrän. Ultraaja oli jo ennen aloitusta varmistanut, että osallistumme seulontoihin ja kun vastasimme myöntävästi, niin hän kertoi, että tässä mitataan myös niskaturvotus ja että sen pitäisi normaalisti olla 3mm tai alle. Joten kun mitaksi saatiin 1,5mm, huokaisimme helpotuksesta.

Sikiön CRL-mitaksi (eli pää-peppu-mitaksi) saatiin 69mm, mikä vastaa viikkoja 13+1, vaikka mittaushetkellä mentiin vasta viikoilla 12+5 hedelmöittymisajankohdan mukaan laskettuna. Koska erotus oli kuitenkin alle 4 päivää, ei laskettua aikaa korjattu siitä, mikä oli lapsettomuusklinikalla merkitty lasketuksi ajaksi hedelmöittymisajankohdan mukaan laskettuna (se jäi epäselväksi, koskeeko tämä 4 päivän sääntö vain IVF-alkuisia lapsia). Ekalla neuvolakäynnillä merkitty kuukautisten mukaan laskettu laskettu aika sen sijaan korjattiin samaksi, joka klinikalla oli annettu. Oli ihanaa, että ultran tehnyt terveydenhoitaja unohti saman tien kuukautisten mukaan katsotun lasketun ajan, kun hän näki että meille on tehty IVF ja on olemassa myös hedelmöittymisajankohdan mukaan laskettu laskettu aika. 🙂 Laskettu aikani on siis alusta asti pysynyt samana, jos ei lasketa sitä, että neuvolan terveydenhoitaja jätti huomioimatta sen, ja laittoi sen sijaan kuukautisten mukaan lasketun ajan. Ekassa ultrassa, joka oli viikolla 7+2, alkio oli päivän viikkojaan pienempi, eli pituus vastasi viikkoja 7+1. Nyt tokassa ultrassa sikiö oli 3 päivää viikkojaan suurempi, eli pituus vastasi viikkoja 13+1 vaikka mentiin vasta viikoilla 12+5. Mutta koska myös tarkka hedelmöittymisajankohta on tiedossa, eivät nämä mittaukset ole kuitenkaan vaikuttaneet laskettuun aikaan. Ja näköjään sikiön kasvu ei aina tapahdu ihan samassa tahdissa virallisten viikkomittojen perusteella, kun ensin voi olla viikkojaan pienempi ja seuravalla kerralla viikkojaan suurempi. 🙂

Kun ultraus oli ohi, sain vielä esittää kysymyksiä, ja meille kerrottiin, että seulontatulokset tulevat postissa noin viikon päästä. Ihmettelimme jälkikäteen hieman itseksemme, että miten siinä noin kauan kestää, mutta illalla selvisi, että tämä viikko oli vain varmistelua siitä, että posti saan kirjeen toimitettua perille. Meillä on posti takkuillut viime aikoina, ja kun postilla kesti ihan kohtuuttoman kauan toimittaa perille se kirje, jossa kerrottiin minulle varatut ultra-ajat, päätin lopultakin ottaa Netpostin käyttöön. Se oli todellakin ihan paras päätös, koska samana päivänä kun ultra tehtiin, sain kirjeen tuloksista Netpostiin klo 19.00. Kirje oli lähetetty Naistenklinikalta tasan 2 tuntia sen jälkeen, kun ultraus oli päättynyt, eli seulontatulokset todellakin tulevat nopeasti sen jälkeen, kun ultrauksessa mitatut tiedot on vain syötetty tietokoneelle. Ja kun ei tarvinnut odottaa kirjeen lajittelua ja postinkantoa, sain kirjeen käsiini jo samana iltana.

Hyviä uutisia alkuraskauden ultrasta

Tänään koitti vihdoinkin se päivä, jolloin pääsimme näkemään mitä kohdussani oikein tapahtuu. Onneksi on sellainen työ, joka vie ajatukset, joten en ihan hirveästi ehtinyt jännittämään ultraa, mutta kyllä oli aika epätodellinen tunne, kun kävelin töistä metroasemalle ja mietin, että kohta selviää, kasvaako sisälläni vielä lapsi, vai käykö taas niin kuin viimeksi.

Luin juuri toisesta blogista, että alkuraskauden ultran hinnat vaihtelevat suuresti pääkaupunkiseudulla, ja hinnastoa vilkaisemalla selvisi nopeasti, että meidän klinikkamme ei ollut sieltä halvimmasta päästä. Meille oli kuitenkin itsestään selvää, että haluamme ultraan samalle lääkärille, joka on myös tehnyt kaikki meidän lapsettomuushoitomme. Oli kyllä hauska, kun tulimme vastaanotolle, niin lääkärimme hymyili leveästi ja hän sanoikin heti alkuun, että häntä jännittää varmaan yhtä paljon kuin meitäkin. Hän kyseli ensin hieman voinnistani ja onko minulla ollut pahoinvointia, rintojen arkuutta tai väsymystä, ja sitten siirryimmekin jo ultraamaan.

Monitori oli nyt käännetty niin, että me emme aluksi nähneet sitä ollenkaan, ja lääkäri sanoi, että hän katsoo ensin mikä tilanne on, ja näyttää sitten kuvan meillekin. Onneksi asia selvisi nopeasti, en edes kunnolla ehtinyt ruveta jännittämään, kun lääkärimme jo huudahti JES! ja tuuletti. Ultrassa näkyi vahva syke, jota en itse aluksi meinannut nähdä ollenkaan, mutta se johtui vain siitä, että yhtään tiennyt, että miltä sykkeen olisi pitänyt näyttää. Vaimo näki sen heti, ja minäkin näin sen lopulta kun sain opastusta. 🙂 Alkion koko vastasi viikkoja 7+1, mikä on täysin normaalin rajoissa vaikka tänään on hedelmöityksestä laskettuna 7+2. Laskettu aika on siis 18.6.2017 hedelmöityksestä laskettuna.

Oli kyllä mahtavaa jakaa tämä hetki lääkärimme kanssa, sillä se on kyllä sanoinkuvaamattoman arvokasta, että lääkärinä oli ihminen, joka tiesi tasan tarkkaan mitä kaikkea olemme käyneet läpi viimeisten reilun 3 vuoden aikana, ja joka tiesi, kuinka iso juttu se oli, että monitorissa vihdoinkin, ensimmäistä kertaa, näkyi sydämensyke. Ultran jälkeen lääkärimme sanoikin, että tämä oli kyllä päivän kohokohta. 🙂 Loput vastaanottoajasta kuluikin siinä, että sain äitiyskortin, jonka täyttämistä on tarkoitus jatkaa neuvolassa, ja keskustelimme siitä, että miten raskautta tullaan seuraamaan neuvolassa ja mitä tutkimuksia siihen kuuluu. Selvisi myös, että klinikan kautta saa laajemman NIPT-tutkimuksen kuin neuvolan kautta (NIPT on käytössä ainakin Helsingissä, mutta en tiedä onko se jo kaikissa Suomen kunnissa). Olin koko ajan luullut, että kaikki NIPT-tutkimukset ovat sisällöltään samanlaisia, mutta näin ei ole. Taidamme kuitenkin tyytyä neuvolan NIPT:iin, ellei sitten ole syytä ruveta tutkimaan asioita tarkemmin.

Olo on nyt aika innostunut ja vähän epäuskoinen, että tapahtuiko tämä kaikki todella. Ehkä tämäkin asia uppoaa tajuntaan hetken päästä, ja toivon mukaan lapsen tulo alkaa jossain vaiheessa tuntua todelliselta. Tasan kahden viikon päästä onkin sitten neuvola, jota odotan suurella mielenkiinnolla.

Lähdimme klinikalta vähän haikein mielin, että nytkö emme enää pitkään aikaan käykään siellä. Mukavaa henkilökuntaa tulee ikävä, kun ihmiset ovat tulleet jo tutuiksi vuosien varrella. Oman lääkärimme kanssa puhuimme, että toivottavasti näemme sitten jos/kun on pikkusisaruksen aika. Mahtavan käynnin päätteeksi oli vielä hauska detalji, että lääkärimme seuraavat potilaat oli myös naispari, mikä ilahdutti meitä. Toivottavasti heillä on hieman lyhyempi matka perille. 🙂

Huonoja uutisia

Meillä oli tänään toinen alkuraskauden ultra, ja tällä kertaa löytyi alkiokin! Valitettavasti alkiolla oli mittaa vain jotain 1-2mm välillä, ja se kellui 7mm pitkässä raskausontelossa. Kun tänään on jo rv 7+5, olisi alkion pitänyt olla jo 14mm kokoinen. Nyt alkion koko vastasi viikkoja 5+5, eikä sykettä löytynyt. Diagnoosiksi tuli siis keskeytynyt keskenmeno. (Keskeytynyt tarkoittaa siis sitä, että alkio on edelleen kohdussa eikä ole vuotanut ulos.)

Meidän kohdallamme edellinen ultra enteili siis pahaa, vaikka selvästi alkio oli vielä jatkanut kasvuaan sen jälkeen, kun edellisellä kertaa sitä ei löytynyt ollenkaan. Koska alkio oli koko ajan noin pahasti kehityksestä jäljessä, niin lääkäri sanoi että todennäköisesti taustalla oli alkion kromosomihäiriö, mikä on kai kohtuullisen yleistä. Olen kyllä kuullut ihmeistä, joissa pahasti jäljessä olevasta alkiosta on kehittynyt terve lapsi, mutta meidän tapauksessamme kun sykettä ei ollut ja hedelmöittymisajankohta oli tarkasti tiedossa, niin noin suuri heitto alkion koossa ei kyllä voi tarkoittaa muuta kuin että sen kehitys on pysähtynyt.

Nyt on jotenkin rauhallinen olo. Olen koko ajan pelännyt pahinta, ja nyt ei tarvitse enää pelätä. En tiedä kuinka paljon oli jotain intuitiota ja kuinka paljon pelosta johtui siitä, että tutkimukset enteilivät huonoa. Toivon mukaan seuraavassa raskaudessa olisi luottavaisempi olo. Puhuimme jo lääkärin kanssa, että jälkitarkastuksen yhteydessä voidaan suunnitella seuraavaa IVF-hoitoa. Vähintään yhdet kuukautiset pitää tulla, ennen kuin hoidon voi aloittaa, mutta saattaa olla että odotamme useammat, täytyy katsoa miltä siinä vaiheessa tuntuu.

Sain Cytotec-lääkkeet, joiden pitäisi saada aikaan kohdun tyhjennys, ja sairaslomaa loppuviikon. Nyt odottelen, että vaimo tulisi kotiin töistä, koska olen ymmärtänyt, että verta saattaa tulla erittäin runsaasti ja kivut saattavat olla kovat, joten en missään nimessä halua olla yksin siinä vaiheessa kun lääkkeet alkavat vaikuttaa. Toivon mukaan ne kuitenkin vaikuttavat, etten joudu kaavintaan. Tuntuu jotenkin hullulta, että toistaiseksi on vielä fyysisesti ihan hyvä olo. Epäilen, että olen vielä hieman shokissa uutisesta, kun henkisestikään ei ole mitenkään erityisen paha olo.

Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että kai sitä vaan täytyy yrittää uudestaan, koska ensi kerralla saattaa hyvin tulla alkio joka jatkaa kasvamistaan loppuun asti. Lääkäri sanoi, että meillä kävi nyt vain tosi huono tuuri, ja että minussa tuskin on mitään fyysistä vikaa. Tuntuu siltä, että ainakin pitää kokeilla vielä toinen IVF-kierros.

Meillä oli tänään eri lääkäri kuin normaalisti, ja pakko kehua häntä – en voi kuvitella miten hän olisi enää paremmin voinut hoitaa tämän ikävän tilanteen. Tuli luottavainen ja turvallinen olo hänen käsissään. Samoin klinikan hoitajat olivat aivan ihania, joten tästä käynnistä jäi tavallaan jopa hyvä olo, kun tuntui että sai aitoa empatiaa hoitohenkilökunnalta.

Liian aikainen ultra

Olemme nyt palanneet kotiin rentouttavalta Thaimaan-reissulta, ja matkalla aika on kulunut nopeasti, kun raskausviikkojakin on ehtinyt jo kertyä 7+2. Raskaus tosin tuntuu edelleen epätodelliselta, kun ei minulla ole vieläkään klassisia raskausoireita. Selkein oire on selvästi lisääntynyt virtsaamisen tarve. En edes tiennyt koko asian olemassaolesta ennen kuin tulin itse raskaaksi, mutta nähtävästi hCG-hormoni voi aiheuttaa tihentynyttä virtsaamisen tarvetta. Minulla ei ikinä ole ollut mitään seurapiirirakkoa, ja olen aina käynyt kerran yössä vessassa. Nyt herään kuitenkin 3-4 kertaa yön aikana vessaan, joten kyllä tässä jotain on selvästi tapahtunut. Toinen oire on rintojen arkuus, mutta se on hyvin lievää eikä mitenkään jatkuvaa, ja tuntuu eniten yöllä. Kolmas selkeä merkki on turvonnut vatsa, eikä tiukimmat farkut enää mene kiinni mukavasti (tämä tosin piti paikkansa jo silloin kun vasta tein raskaustestin…). Vatsa näyttää myös hieman jo raskausvatsalta, tosin syömisellä on vielä toistaiseksi suuri merkitys sen kannalta, että kuinka hyvin tämä pömpötys näkyy. 🙂

Kävimme ennen matkaa ultrassa (raskausviikoilla 5+5), tarkoituksena varmistaa, että kaikki on hyvin. Tämä oli kyllä aivan totaalista rahan tuhlausta, koska ultrassa ei näkynyt yhtään mitään! Lääkäri varoitteli kyllä ennen kuin aloitettiin, että näin varhaisessa vaiheessa ei välttämättä näy mitään, ja että hän ei normaalisti edes suostu ottamaan vastaan ennen kuin viikkoja on kasassa vähintään 6+3. Vaikka katselimme ultralla täysin tyhjältä näyttävää kohtua, jäi vaimolle sellainen olo, ettei tässä ole mitään syytä huoleen. Minä en ole osannut olla niin luottavainen – olin tietenkin ottanut selvää, että mitä viikoilla 5+5 voi näkyä, ja kaikkialla sanotaan, että se on aikaisin mahdollinen hetki, jolloin sykkeen voi nähdä. Olin myös siinä käsityksessä, että vaikka sykettä ei näkyisi, yleensä siellä näkyy kuitenkin jotain, jolloin voidaan varmistua siitä, että kyseessä ei ole kohdunulkoinen. Kun varasin ultra-aikaa, hoitaja varoitteli, että sykettä ei välttämättä näy, mutta sanoin että ei se haittaa, haluan vain varmistua että kyseessä on kohdunsisäinen raskaus. En ikimaailmassa odottanut, että kohdussa ei näkyisi yhtään mitään! Jos olisin aavistanut että se on vaihtoehto, olisin mieluummin jättänyt ultran väliin. 😦

Lääkäri suositteli, että tulemme takaisin 2-3 viikon päästä, ja katsotaan tilanne uudestaan. Hän oli sitä mieltä, että hCG:n mittaaminen tässä vaiheessa on ihan turhaa, kun joka tapauksessa ei tässä voi tehdä muuta kuin odottaa pari viikkoa ja ultrata sitten uudestaan. Hän myös sanoi, että jos lääkäri diagnosoi näin varhaisessa vaiheessa esim. tuulimunan, saattaa diagnoosi hyvin osoittautua vääräksi myöhemmin, kun kahden viikon päästä löytyykin yllättäen syke. Kyselin myös kohdunulkoisen mahdollisuudesta, ja lääkäri sanoi, että hän ei valitettavasti voi sulkea sitä pois nyt kun kohdussa ei näkynyt mitään, mutta että kohdunulkoiset ovat erittäin harvinaisia.

Tähän mennessä kaikki yritykseni varmistua siitä, että raskaus on alkanut normaalisti ovat epäonnistuneet. 😦 Minulla oli selvästi liian optimistinen käsitys siitä, kuinka aikaisin raskauden kulusta saa jotain tietoa. Jos nyt saisin tehdä asiat uudestaan, haluaisin varmaan odottaa, että viikkoja on kasassa 7+, jotta toivottavasti saataisiin vähemmän epävarmoja tuloksia tutkimuksissa. Tämä liian aikainen ultrakäynti aiheutti tietenkin paniikkia ja ahdistusta, kun koko idea oli varmistua ettei kyseessä ole kohdunulkoinen (en tiedä miksi edes pelkäsin sitä, kun ne kerran ovat niin harvinaisia). Aloin kuvitella mielessäni, että joudun lomalla Thaimaassa tähystysleikkaukseen repeytyneen munanjohtimen takia, enkä löydä yhteistä kieltä lääkärin kanssa. Tästä seurasi tietenkin se, että seuraavana päivänä ultrasta aloin tuntea kipuja alavatsassa oikealla puolella, ja hetkellisesti jopa mietittiin, että pitäisikö kokonaan jättää menemättä lentokentälle (lento oli siis samana päivänä). Päätimme kuitenkin lähteä, koska totesin, että jos jäisimme pois lennolta, ja sitten minulla ei olisikaan kipuja, en ikinä antaisi itselleni anteeksi sitä, että jätin matkan väliin pelon takia. Ja hyvä että lähdimme, koska minulla ei tuon päivän jälkeen ole ollut enää ollenkaan mitään outoja toispuoleisia vatsakipuja, vaan olo on ollut ihan normaali! Lentomatka sinnepäin oli tosin hieman kurja, koska kärsin kivuista koko 9 tunnin lentomatkan ja vielä 3 tuntia sen jälkeenkin (onneksi kivut eivät kuitenkaan olleet kovin voimakkaita, enkä esim. harkinnut särkylääkkeitä missään vaiheessa). Sitten kivut vaan hävisivät ja ovat sen jälkeen pysyneet poissa. Nyt mietityttää, että oliko niillä joku psyykkinen tausta, että kehitin ne pelkäämällä, vai mitä vatsassani tapahtui? Enpä taida saada ikinä tietää.

Loman aikana tuli mietittyä pelkäämistä ja sitä, että pelkäämällä vain pilaa elämänsä. Mietin, että parasta mitä voin tehdä, on nauttia nyt siitä, että saan olla yhdessä vaimoni kanssa. Keskittyminen nykyhetkeen on ainoa järkeävä teko, koska en voi vaikuttaa mihinkään, ja stressaamalla teen ainoastaan hallaa itselleni ja kiusaan vaimoa. Lomalla oli aluksi vaikea olla ajattelematta ultraa, mutta heti ekana kokonaisena lomapäivänä lähdimme geokätköilemään, ja siinä unohtuikin nopeasti kaikki raskauteen liittyvät ajatukset. Vähän myöhemmin makoilin uima-altaalla ja pidin taukoa kirjan lukemisesta ja annoin ajatusten vain harhailla, ja sitten havahduin siihen, että ajattelin jotain aivan muuta kuin raskautta. Se oli mukavaa vaihtelua siihen, että ultran jälkeen meni taas pari vuorokautta, että mietin jatkuvasti raskautta… Loma teki siis erittäin hyvää, pystyin unohtamaan pelkoni ja välillä olen ajatellut että kaikki saattaa olla oikein hyvin.

Loman positiiviset vaikutukset ovat hieman haihtuneet nyt kun olemme taas kotona ja seuraava ultra lähestyy. Se on ensi viikolla, ja nyt kyllä vähän hirvittää, että mitä siellä löytyy. Osa minusta haluaisi jättää menemättä, mutta toisaalta turha sitä on siirtääkään, nyt toivon mukaan ei enää olisi epävarmuutta ultrassa. Ehkä se on kuitenkin parempi tietää, että mitä siellä tapahtuu, kuin heilua pessimististen ja optimististen ajatusten välillä. Välillä ajattelen, että ehkä alkio on lakannut kasvamasta tai että se on tuulimuna, välillä ajattelen, että kohta nähdään sydämensyke ja ensi vuonna meille tulee lapsi. 🙂