Viikko 18 – vatsa kasvaa hurjaa vauhtia

Nyt ollaan menossa jo viikolla 18+2, ja selkein muutos aiempaan on, että vatsa alkaa tuntua isolta! (Hurjaa ajatella, että kuinka isoksi se vielä kasvaakin.) Raskauden alussa tuntui siltä, että vatsa ei juurikaan kasva. Ensimmäinen kuva vatsasta otettiin viikolla 8+0, jolloin vatsa näytti vielä suht normaalilta, mutta pienen pieni kumpu siinä jo näkyy. Tuohon aikaan sain vielä ihan normifarkut jalkaan, joskin joitakin viikkoja myöhemmin siirryin käyttämään pelkästään kahta hieman löysempää paria, jotka edelleen mahtuivat kiinni.

Viikko 17+0. Mekko me&i.

Se taisi olla suunnilleen viikon 15 tienoilla, kun alkoi tuntua siltä, että vatsa on todella ruvennut kasvamaan. Aloin huomata vatsani vaatteiden läpi, ja enää yhdet farkut mahtuivat päälle. Nämä kyseiset farkut olin tilannut netistä, ja ne olivat täydellisen sopivat kaikkialta muualta, mutta omituisen löysät vyötäröltä. En kuitenkaan palauttanut niitä siinä toivossa, että alkionsiirrossa tärppäisi, ja niinhän siinä kävikin, että farkut tulivat jokapäiväiseen käyttöön. Viikon 15 tienoilla aloin myös entistä selvemmin tuntea vatsani, varsinkin noustessani ylös. Välillä tuntui siltä, että vatsa roikkuu, ja aivot jotka eivät vielä olleet tottuneet raskauteen, antoivat signaalia, että vatsalihasten treenaaminen houkuttelee. Samalla kuitenkin kroppa viesti selvästi, että suoria vatsalihaksia ei saa nyt rasittaa – jos ei kipu iskenyt heti, niin viimeistään hetken päästä vatsaan alkoi sattua, jos erehdyin joogan yhteydessä tekemään jotain liikettä jossa tarvitaan vatsalihaksia.

Kaksi viikkoa sitten (eli rv 16+2) kävin lopultakin ostamassa äitiysfarkkuja, ja olo muuttui kyllä samantien huomattavasti mukavammaksi! En tiedä miksi vitkuttelin niin pitkään, ehkä pelkäsin, että vatsani ei olisi tarpeeksi iso, mutta nyt jälkikäteen ajateltuna olisin kyllä varmasti voinut käyttää niitä jo vähän aiemminkin. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sillä nyt viimeisen viikon aikana tuntuu, että vatsa on kasvanut entistä nopeammin. Juuri nyt on vähän paidoista pulaa, sillä arastelen edelleen käyttää vaatteita, joista näkee suoraan että olen raskaana, ja minulle on selvinnyt, että suurin osa paidoistani kuuluu tähän ”tällä hetkellä turhan kireä” -kategoriaan.

Vatsan kasvamisen lisäksi olemme vaimon kanssa odottaneet kovasti, että tuntisimme vauvan liikkeet. 🙂 Se taisi olla joskus viikon 15+3 tienoilla, kun ensimmäisen kerran tunsin hennon potkun. Se tuli ihan yllättäen, ja vaikka raskaus ei ollut vielä tuon pidemmällä, uskon että se oli kuitenkin vauva, sillä se tuntui niin erilaiselta kuin mitkään ilmavaivat tai muut vatsan liikkeet. Sen jälkeen olen monesti kuulostellut, että tapahtuisiko jotain, mutta varsinkin alussa oli pitkiä monen päivän välejä että ei tuntunut yhtään mitään, ja edelleenkin liikkeet tuntuvat aika epäsäännöllisesti. Vauvan pitää olla hereillä ja sellaisessa asennossa, että joku ruumiinosa ylettää kohdun seinään asti, sillä selvästi vauva voi vielä pyöriä sisälläni myös ilman että tunnen sitä. Tähän mennessä liikkeet ovat tuntuneet selkeimmin kun olen ollut makuullani, välillä on myös tuntunut jotain kun istun sohvalla. Illalla klo 22 on toistaiseksi ollut paras aika kuulostella liikkeitä, selvästi vauva herää silloin oikein kunnolla hyörimään, koska siihen kellon aikaan on useimmiten ollut onnea liikkeiden tuntemisen kanssa. Yleensä olen tuohon aikaan menossa nukkumaan, mutta yksi ilta kun tulin poikkeuksellisen myöhään kotiin, tunsin liikkeitä myös kävellessä. Se onkin ainoa kerta kun olen tähän mennessä tuntenut liikkeitä ollessani itse liikkeellä, muuten on vaikuttanut siltä, että jotta tuntisin liikkeet, minun täytyy itse olla paikallani. Eilen kävi myös niin onnellisesti, että vaimo tunsi vauvan liikkeet ensimmäistä kertaa! Meillä oli tuuria heti aamulla herättyämme, tosin omat muistikuvat tästä on hieman hatarat, mutta vaimo sanoi tunteneensa jotain. Eilen illalla kymmenen aikaan sain taas muutaman potkun vatsaani, ja ensimmäisen potkun jälkeen laitoin vaimon käden samalle kohdalle, ja onneksemme vauva potkaisi vielä uudestaan entistä kovempaa. 🙂

Laskettuun aikaan on nyt tasan 5 kuukautta ja yksi päivä. Tuntuu samaan aikaan sekä todella lyhyeltä että todella pitkältä ajalta.

Ensimmäinen kunnallinen ultra

Kuukausi sitten koitti se päivä, jota olimme kovasti odottaneet – ensimmäinen kunnallinen ultra Naistenklinikalla. (Nykyään Helsingissä puolet raskaana olevista arvotaan Kätilöopistolle ultraan ja toiset puolet Naistenklinikalle, meidän kohdallemme osui jälkimmäinen.) Ultra jännitti kovasti, sillä se olisi seuraava totuuden hetki – jos lapsella olisi jotain pahasti vialla, se näkyisi todennäköisesti jo heti ultrassa. Helpotus oli suuri, kun ultraus aloitettiin ja ruudulle piirtyi heti vilkkaasti liikkuva sikiö – ainakin jälkikasvu oli vielä elossa ja oli kasvanut normaalisti.

Näkymä naistenklinikan pääsisäänkäynniltä joulukuisen aamun pimeydessä

Viikolla 12 tehty ultra oli ensimmäinen vatsan päältä tehty ultra. Olimme erittäin positiivisesti yllättyneitä siitä, kuinka hieno kokemus ultra oli. Ultrakuvat ovat yleensä aika epäselviä, joten se oli todella positiivinen yllätys, että liikkuvasta kuvasta lapsen näki paljon selkeämmin. Lisäksi kuvaa pystyi kelaamaan edes-takaisin ja pysäyttämään, joten siitä oli helppo nähdä kaikki hienot hetket, kuten se kun lapsi ”vilkutti” meille. Toinen hauska näky oli se, kun lapsi kosketti varpaillaan nenää ja ponkaisi itsensä sen jälkeen ihan suoraksi. Vielä on tilaa liikkua…

Ultraaja kävi läpi myös sikiön rakenteet ja tarkasteli aivoja ja kaikki näytti onneksi silti miltä pitikin. Meiltä meni varmaan puolet niistä asioista ohi, mitä hän ehti lapselta tutkia, enkä ole varma mainitsiko hän ääneen ihan kaikkea, kun en ollenkaan tiedä mitä kaikkea viikolla 12 voidaan jo tukia. Lopuksi oli vielä jännitysmomentti, kun hän mittasi niskaturvotuksen määrän. Ultraaja oli jo ennen aloitusta varmistanut, että osallistumme seulontoihin ja kun vastasimme myöntävästi, niin hän kertoi, että tässä mitataan myös niskaturvotus ja että sen pitäisi normaalisti olla 3mm tai alle. Joten kun mitaksi saatiin 1,5mm, huokaisimme helpotuksesta.

Sikiön CRL-mitaksi (eli pää-peppu-mitaksi) saatiin 69mm, mikä vastaa viikkoja 13+1, vaikka mittaushetkellä mentiin vasta viikoilla 12+5 hedelmöittymisajankohdan mukaan laskettuna. Koska erotus oli kuitenkin alle 4 päivää, ei laskettua aikaa korjattu siitä, mikä oli lapsettomuusklinikalla merkitty lasketuksi ajaksi hedelmöittymisajankohdan mukaan laskettuna (se jäi epäselväksi, koskeeko tämä 4 päivän sääntö vain IVF-alkuisia lapsia). Ekalla neuvolakäynnillä merkitty kuukautisten mukaan laskettu laskettu aika sen sijaan korjattiin samaksi, joka klinikalla oli annettu. Oli ihanaa, että ultran tehnyt terveydenhoitaja unohti saman tien kuukautisten mukaan katsotun lasketun ajan, kun hän näki että meille on tehty IVF ja on olemassa myös hedelmöittymisajankohdan mukaan laskettu laskettu aika. 🙂 Laskettu aikani on siis alusta asti pysynyt samana, jos ei lasketa sitä, että neuvolan terveydenhoitaja jätti huomioimatta sen, ja laittoi sen sijaan kuukautisten mukaan lasketun ajan. Ekassa ultrassa, joka oli viikolla 7+2, alkio oli päivän viikkojaan pienempi, eli pituus vastasi viikkoja 7+1. Nyt tokassa ultrassa sikiö oli 3 päivää viikkojaan suurempi, eli pituus vastasi viikkoja 13+1 vaikka mentiin vasta viikoilla 12+5. Mutta koska myös tarkka hedelmöittymisajankohta on tiedossa, eivät nämä mittaukset ole kuitenkaan vaikuttaneet laskettuun aikaan. Ja näköjään sikiön kasvu ei aina tapahdu ihan samassa tahdissa virallisten viikkomittojen perusteella, kun ensin voi olla viikkojaan pienempi ja seuravalla kerralla viikkojaan suurempi. 🙂

Kun ultraus oli ohi, sain vielä esittää kysymyksiä, ja meille kerrottiin, että seulontatulokset tulevat postissa noin viikon päästä. Ihmettelimme jälkikäteen hieman itseksemme, että miten siinä noin kauan kestää, mutta illalla selvisi, että tämä viikko oli vain varmistelua siitä, että posti saan kirjeen toimitettua perille. Meillä on posti takkuillut viime aikoina, ja kun postilla kesti ihan kohtuuttoman kauan toimittaa perille se kirje, jossa kerrottiin minulle varatut ultra-ajat, päätin lopultakin ottaa Netpostin käyttöön. Se oli todellakin ihan paras päätös, koska samana päivänä kun ultra tehtiin, sain kirjeen tuloksista Netpostiin klo 19.00. Kirje oli lähetetty Naistenklinikalta tasan 2 tuntia sen jälkeen, kun ultraus oli päättynyt, eli seulontatulokset todellakin tulevat nopeasti sen jälkeen, kun ultrauksessa mitatut tiedot on vain syötetty tietokoneelle. Ja kun ei tarvinnut odottaa kirjeen lajittelua ja postinkantoa, sain kirjeen käsiini jo samana iltana.

Ensimmäisen kolmanneksen raskausoireet

Tänään alkoi 15. raskausviikko, eli rv 14+0 on menossa. Raskaudenseurantasovellukseni kertoo, että tänään alkaa 2. kolmannes, eli on jo korkea aika sanoa jotain ensimmäisestä kolmanneksesta. Paljon on kerrottavaa, mutta olen viime kuukausina ollut usein sen verran väsynyt, että kirjoittaminen on vain jäänyt. Toivottavasti tähän on nyt tulossa muutos, ainakaan viime aikoina en ole enää tuntenut oloani erityisen väsyneeksi.

Kuvakaappaus PregLife – Raskauskalenteri ja BabyApp -sovelluksesta

Raskaus on mennyt tähän mennessä kaikin puolin hyvin, mitään superhäiritseviä raskausoireita ei ole ollut, ja olen yleisesti ottaen jaksanut hyvin ja arki on sujunut normaalisti. Häiritsevimmät raskausoireet ovat oikeastaan liittyneet syömiseen – olen välillä päätynyt syömään kaksi aamiaista (yhden kotona ja toisen olen ostanut mukaan työpaikan ruokalasta), jotta olen selvinnyt lounaaseen asti, jota tiimimme yleensä syö noin klo 11 tai viimeistään klo 11.30. Nälkä on siis ollut valtava, ja myöskin joustavuus on kadonnut. En ole koskaan ollut kovin hyvä siirtämään ruokailua, vaan olen aina tykännyt syödä säännöllisesti, mutta nyt raskausaikana minun aiempi semisäännöllinenkään rytmini ei aina ole riittävä, ja jos en saa ajoissa ruokaa, tulee tosi huono olo, rupeaa heikottamaan ja pahimmassa tapauksessa pyörryttämään. Jos vointi ehtii huonontua noin paljon, siitä seuraakin sitten se, etten enää saa syötyä kunnolla, vaan menetän ruokahaluni ja sörkin ruokaa vastentahtoisesti, vaikka tarvitsisin kovasti ravintoa. Työviikko onneksi menee yleensä hyvin, mutta viikonloput ovat muodostuneet ongelmaksi. Minua raivostuttaa, että pitäisi ruveta kokkaamaan lounasta heti herättyäni (en ole vielä ikinä tehnyt näin, vaan olen itsepintaisesti pitänyt kiinni aiemmasta raskautta edeltäneestä viikonloppurytmistäni), joten viikonloppuisin on sitten tullut testattua tuo, että mitä käy kun ei syö. 🙂 Kaiken lisäksi me syömme yleensä ulkona viikonloppuisin, mutta harvemmin jaksamme lähteä niin ajoissa kaupungille että saisin ruokaa ennen kuin minulle ehtii tulla huono olo, joten tässä on nyt tullut koettua muutama vähemmän onnistunut ravintolassakäynti. En ole vielä keksinyt että miten saisin ratkaistua ongelman. Ehkä hankin ensi viikonlopuksi pakastepizzoja, jotta voin ensin vetää kotona yhden lounaan ja sitten lähteä kaupungille syömään seuraavaa…

Pahoinvointi sen sijaan ei ole ollut kovin suuri ongelma, mutta yllättävää kyllä, se on alkanut lisääntyä siinä vaiheessa kun raskaussovellus sanoi, että sen pitäisi tässä vaiheessa olla jo vähenemään päin. Ihan raskauden alussa en tuntenut ollenkaan pahoinvointia, mutta joskus siinä viikon 6 tietämillä aloin tuntea lievää etovuuden tunnetta. Tämä ei kuitenkaan missään vaiheessa lisääntynyt merkittävästi, enkä ole esim. ruvennut oksentelemaan. Yllättäen pari viikkoa sitten pahoinvointi paheni, mutta syyksi paljastui se, että olimme lomalla, enkä enää syönyt lounasta säännöllisesti klo 11. Raskauden alkuaikoina kestin paremmin sitä, että sain viikonloppuna lounasta vasta iltapäivällä, mutta nyt tunnen herkemmin pahoinvointia, jos verensokeri laskee liikaa. Tasan yhden kerran olen myös oksentanut – se tapahtui 2 viikkoa sitten aamulla, kun venytin aamiaista liian myöhään kotona ollessani, ja yht’äkkiä tunsinkin tarvetta juosta vessaan ja kumartua pöntön yli. Ennen tuota oksentamista en tuntenut kuitenkaan mitään voimakasta pahoinvointia, tunne oli siis täysin erilainen kuin oksennustaudissa, jolloin kyllä tuntee selvästi sen, kuinka tarve oksentaa kasvaa. Nyt tarve oksentaa tuli ihan puskista, sillä hetkeä aiemmin en ollut tuntenut juuri mitään tavanomaista kuvotuksen tunnetta voimakkaampaa. Oksentaminen jäi onneksi siihen yhteen kertaan, mutta edellisen viikon aikana olen muutamaan otteeseen kärsinyt myös siitä, että vatsa tekee oksennukramppeja. Mitään ei tule kuitenkaan ylös, eikä minulla ole sellaista tunnetta, että olisi syytä kiirehtiä vessaan. Krampit ovat kuitenkin tosi epämiellyttäviä, ja perjantaina niitä kesti lähes koko päivän. Jos niitä vielä ilmaantuu, aion kyllä yrittää oksentaa. Toivottavasti ne silloin loppuisivat…

Viimeisten kolmen, ehkä neljän viikon aikana vatsa on jo selkeästi alkanut kasvaa. Rinnat sen sijaan ovat pysyneet suunnilleen saman kokoisina, ja voinkin hyvin käyttää edelleen samoja rintaliivejä. Samaa ei voi sanoa housuista, ja olenkin joutunut siirtymään hiuslenkki napinlävessä -systeemiin, jotta saan housut ylipäätänsä kiinni. Ekat pari kuukautta housutkin mahtuivat hyvin, minulla ei siis raskauden alussa tullut mitään suurta turvotusta, ja odottelinkin jo, että milloin se vatsa oikein rupeaa kasvamaan. No, nyt se on kasvanut, ja pari viikkoa sitten tajusin, että vatsa näkyy jo helposti vaatteidenkin alta, jos vain osaa katsoa. Ihan niin iso se ei vielä ole, että ihmiset kiinnittäisivät siihen huomiota (tai näin ainakin luulen), mutta kyllä se ainakin omiin silmiin näyttää ihan selkeästi pieneltä raskausvatsalta.

Yksi raskausoire minulla oli myös, joka onneksi on jo loppunut. Muutama viikko positiivisen testituloksen jälkeen aloin nimittäin palella aivan valtavasti. Joku päivä istuin töissä ulkotakki päällä ja näpit olivat silti jäässä. Siitä pari viikkoa eteenpäin minulla oli hankala vaateongelma, sillä jouduin miettimään, että mitkä kaksi paitaa voin laittaa päällekkäin töihin, ilman, että näytän ihan kajahtaneelta. Vakiovarustus siihen aikaan oli puuvillainen aluspaita, 100% villaa oleva villapaita, villapaidan päälle vähän löysempi collegepaita, ja collegepaidan päälle vielä 100% villaa oleva poncho. Päädyin myös ostamaan villaisia alusvaatteita, mutta tuntui, että mikään ei riitä. Sitten kelit lauhtuivat ja lumet sulivat, ja itselle tuli sellainen olo, että voin taas vähentää vaatetusta. Nyt, vaikka on uudestaan tullut yhtä kylmä, en ole onneksi enää joutunut turvautumaan tuollaiseen kerrospukeutumiseen. En muista, että olisin ikinä ennen palellut noin rankasti.

Viimeisimpänä tulee mieleen vielä yksi oire – vatsan toiminnan muutokset. Tuntuu siltä, että ilmaa on enemmän, kuten myös ummetusta. Ja jos ei ole ummetusta, niin sitten mennäänkin jo toiseen ääripäähän. Olo on siis ollut monella tapaa lievästi epämukava suuren osan alkuraskaudesta, mutta onneksi mitään rankkoja oireita ei ole ollut. Jännä nähdä miten jatkossa.

Raskaudesta kertominen

Tuleville isovanhemmille on nyt kerrottu iloiset uutiset. 🙂 Alunperin mietin hieman, että pitäisikö kertoa vasta niskaturvotusultran tulosten jälkeen, mutta vaimo olisi halunnut kertoa jo heti plussan jälkeen, niin ei sitten viitsitty odottaa ihan niin pitkään. Mietin myös sitä, että miksi odottaa kertomisen kanssa? Syyhän on yleensä se, että jos tuleekin keskenmeno, niin sitten ei tarvitse kertoa mitään. Mutta me mietimme, että me haluamme kertoa tästä raskaudesta riippumatta siitä miten se päättyy, sillä olemme yrittäneet jo niin kauan hiljaa itseksemme, että emme enää halua salailla tätä ihmisiltä. Nyt jälkikäteen tuntuu siltä, että kerroin ihan turhan harvalle edellisestä keskenmenosta. Ehkä siitäkin voi nyt puhua, jos tulee tarkemmin puheeksi, että kauanko olemme yrittäneet.

Kerroimme raskausuutiset heti plussan jälkeen niille kavereille, joiden kanssa olemme muutenkin puhuneet hoidoista. Varhaisraskauden ultran jälkeen kerroimme sitten yhdelle parhaista ystävistämme, jonka kanssa emme jostain kumman syystä ole puhuneet hoidoista mitään (ehkä siksi, että hän on itse vannoutunut lapseton). Hän oli kuitenkin onnellinen meidän puolestamme, ja totesikin jotain siitä, että ollaan lopultakin saatu asia edistymään. Tämä saattaa olla kohtuullisen yleinen reaktio kaveripiirissämme, sillä hehkutimme vastarakastuneina aika avoimesti, että haluamme lapsia, ja tästä alkaa olla aika monta vuotta aikaa… 😉

Kaikki sukulaisemme asuvat kaukana, joten päätimme kertoa uutiset ihan vaan puhelimessa, ilman sen kummempia fanfaareja. Ensimmäisenä isovanhemmista raskausuutinen kerrottiin vaimon äidille, joka olikin ihan superinnoissaan. Hän on varmaan odottanut pitkään, että milloin ryhdymme sanoista tekoihin. Seuraavana päivänä olikin sitten isänpäivä, jolloin kerroimme molemmille tuleville isoisille. Vaimon isä oli varmasti iloinen, mutta vaikea sanoa, sillä hän on aina yhtä vähäsanainen, oli tilanne mikä hyvänsä. Minun isäni hämmästyi aika lailla, ja hän sanoikin, että oli kuvitellut, että olimme luopuneet näistä suunnitelmista, kun mitään ei ole kuulunut. Siitä muistui mieleeni, että niin, minähän kerroin isälle keväällä 2013, että olemme harkinneet jossain vaiheessa hankkivamme lapsia hedelmöityshoitojen avulla. Siitä on jo 3,5 vuotta aikaa, ei isä eikä minä kyllä kumpikaan osattu kuvitella, että siinä menisi näin kamalan kauan, ennen kuin olisi oikeasti uutisia kerrottavana. Nyt vähän harmittaa, ettemme kertoneet edellisestä raskaudesta isälle, koska olimme hänen luonaan käymässä vähän ennen keskenmenoa, joten uutisen olisi voinut kertoa ihan kasvotustenkin. Minulla oli vaan silloin jo niin paha aavistus, että päätin olla kertomatta. Nyt isä oli kuitenkin iloinen uutisista, ja jos jotain pahaa vielä kävisi, niin olen iloinen, että voin jakaa myös surun isän kanssa.

Viimeiseksi kerroimme asian minun äidilleni. Hän on jo kovasti odottanut, että me saamme perheenlisäystä. Kun menimme kihloihin, äitini otti varovaisesti puheeksi, että mitenkäs ne lapsenlapset, ja paljastui, että hän oli itsekin miettinyt keinoja, millä voisimme tulla raskaaksi, ja silloin tuli keskusteltua, että olemme päättäneet kääntyä hedelmöityshoitoklinikan puoleen, koti-inseminaatio ei ole oikein meidän juttumme. Eniten minua jännitti kertoa äidille, mutta tämä ei johtunut äidin reaktiosta, joka oli odotetusti positiivinen, vaan siitä, että äitini sairastaa Alzheimerin tautia.

Minua harmittaa kovasti, että vaimoni ei ole ikinä päässyt tutustumaan äitiini ennen sairautta. Äiti sai Alzheimer-diagnoosin vähän ennen kuin aloimme vaimon kanssa seurustelemaan, mutta merkit olivat toki olleet ilmassa jo vuosia. Alussa äiti oli vielä kohtuullisen koherentti, mutta myöhempinä vuosina tilanne on kyllä selkeästi pahentunut. Kun 3 vuotta sitten menimme naimisiin, äiti vielä muisti tärkeät ja isot asiat mistä keskusteltiin, ja hän vaikutti esim. olevan kartalla hääsuunnittelusta. Nyt tilanne ei ole enää sama. Vaikutti valitettavasti siltä, että äiti unohti raskausuutisen jo puhelinkeskustelun aikana.

Kerroin äidille uutiset hänen syntymäpäivänään, ja seuraavana päivänä juttelin veljeni kanssa puhelimessa. Hän ei ottanut raskausuutista millään tavalla puheeksi, joten päättelin, että hän ei varmaan tiedä, ja olin oikeassa – äiti ei ollut muistanut kertoa asiasta, kun he olivat olleet hänen luonaan syntymäpäiväkahveilla (veljen perhe ja äiti asuvat siis lähekkäin). Veljeni oli myös iloinen uutisesta, ja hän oli ainoa, jolla oli mitään kysyttävää raskauteen liittyen – hän kysyi kumpi meistä on raskaana. 🙂 Muille olimmekin heti kertoneet, että minä olen raskaana, jotenkin se jäi vahingossa mainitsematta kun kerroin veljelle. Seuraavaksi täytyykin sitten jossain vaiheessa kertoa kaikille vaimon sisaruksille ja lopuille kavereille. Kavereille tulee varmaan kerrottua sitä mukaa kuin nähdään – saa nähdä että näemmekö kaikkia seuraavan 7 kuukauden aikana, vai saavatko jotkut tietää vasta vauvan synnyttyä – tai vaihtoehtoisesti juorujen kautta. 🙂

Ensimmäinen neuvolakäynti

Marraskuun aikana on ehtinyt kertyä vaikka mitä kirjoitettavaa, mutta olen ollut monena iltana töiden jälkeen niin väsynyt, että postaukset ovat jääneet ajatuksen tasolle. Nyt juuri olen yllättävän pirteä, joten on hyvä hetki kirjoittaa.

Tällä viikolla oli vihdoinkin ensimmäinen neuvolakäynti, jota olin odottanut innolla. Odottaminen neuvolan käytävällä vaihtui kuitenkin nopeasti kauhunsekaisiin tunnelmiin, kun paikalla oli useampi 4-vuotistarkastukseen menevä lapsi. Paniikki iski – pitääkö meidänkin kohta tulla tänne lapsen kanssa! Vaimo oli ymmärtäväinen, ja lupasi, että hän voi viedä lasta neuvolaan jos minä en halua. 😉 Eihän minulla oikeasti mitään neuvolaa vastaan ole, paniikki tuli siitä lapsen saamisesta ja valtavasta elämänmuutoksesta.

Itse neuvolakäynti ei mennyt ihan putkeen. Olin tietenkin heti täyttänyt esitietolomakkeen, kun neuvola-aika oli varattu, mutta kun ensimmäiset sanat oli vaihdettu neuvolakäynnillä, terveydenhoitaja sanoi, että ”niin, sinähän et ole täyttänyt tätä esitietolomaketta”. Ihan varmasti olen, mutta hän ei sitä nähnyt missään, joten hän epäili, että syy on mahdollisesti siinä, että vastaanottava henkilö oli vaihtunut viime metreillä, ja mahdollisesti lomake oli pelkästään alkuperäisen vastaanottajan nähtävissä. On kyllä ihan käsittämättömän huono järjestelmä, jos minun terveydentilaani liittyvät lomakkeet eivät ole minun tietojeni yhteydessä, vaan menevät jollekin yhdelle ainoalle vastaanottajalle… Outoa oli myös se, että jossain vaiheessa terveydenhoitaja kysyi, että ”sinähän olet viimeksi käynyt hammaslääkärillä tänä vuonna”, ja tuota asiaa hän ei mitenkään ole voinut tietää muuten kuin esitietolomakkeen kautta, sillä olen käynyt yksityisellä (eikä hammaslääkärikäyntejä näy edes Omakannassa, toisin kuin muutamat muut käynnit yksityisellä). Ehkä sitten alkuperäinen vastaanottaja oli käsitellyt esitietolomakettani ja syöttänyt jo jotain tietoja, vaikea sanoa.

Suurin osa vastaaottoajasta menikin sitten siihen, että vastailin uudestaan kysymyksiin, joihin olin jo vastannut esitietolomakkeella. Saimme myös lyhyesti kuulla minkälaisia palveluja on raskauden aikana neuvolasta saatavilla (esim. ryhmäfysioterapiaopastus), mutta lähes kaikesta todettiin, että koska ne eivät vielä lähikuukausina ole ajankohtaisia, niin palataan niihin tarkemmin myöhemmillä kerroilla. Ruokasuosituksista ei puhuttu juurikaan, ainoa kehotus oli, että minun pitäisi juoda puoli litraa maitoa joka päivä. Yeah right, ei tule tapahtumaan! Sain kuitenkin ruokasuositukset paperilla mukaan, jotta voin tutustua niihin rauhassa kotona, kielletyistä ruoka-aineista ei vastaanotolla taidettu puhua ollenkaan. Saimme myös kuulla pintapuolisesti minkälaisia seulontoja on tarjolla, ja koska halusimme niihin osallistua, sain lähetteen verikokeisiin, joihin olen menossa ensi viikolla. Niskaturvostusultra suoritetaan Kätilöopistolla, ja sieltä tulee jossain vaiheessa kirje kotiin, jossa kerrotaan milloin minulle on varattu aika. Ultraa odotan kovasti, kun ei näin alkuraskaudessa ole mitään hajua siitä, mitä siellä kohdussa oikein tapahtuu…

Neuvolakäynnillä ärsytti muutamakin asia, mutta eniten ärsytti se, että terveydenhoitaja halusi välttämättä merkata järjestelmään raskauden kulun kuukautisista laskettuna. Saimme varhaisraskauden ultrasta mukaan äitiyskortin, jossa oli merkitty kaikki tarvittavat tiedot raskauden kestosta ja lasketusta ajasta. Silti terveydenhoitaja sanoi, että raskauden kesto määritellään sitten niskaturvotusultrassa ja sitä ennen mennään kuukautisilla. Tämä kyllä vaihtelee hoitajasta toiseen, koska kaverin kohdalla varhaisraskauden ultran tiedot olivat kelvanneet ensimmäisellä neuvolakäynnillä. Itseä ärsytti, kun kyllähän meillä on tiedossa ihan hedelmöittymisen tarkka kellonaikakin, mutta kun pitää pakosti mennä väärillä tiedoilla. Minä ainakin aion laskea viikot ultrasta saatujen tietojen perusteella enkä kuukautisten perusteella, kun kuukautisten perusteella laskettuna ne ovat varmuudella väärin. On kyllä jännä nähdä, että vastaako sikiön koko viikkoja niskaturvotusultrassa, silloinhan kokoa on jo sen verran, ettei ainakaan mittausvirheestä pitäisi tulla paljon heittoa…

Minua vähän harmitti se, että olin toivonut, että terveydenhoitajamme olisi ollut tosi mukava. Kyllä hän olikin ihan mukava, ei sinänsä mitään valittamista, mutta samaan aikaan jokin hänessä hämäsi, enkä kokenut, että esim. haluaisin puhua hänelle, jos minulla vaikka olisi synnytyspelkoa (ei ainakaan vielä ole, toivotaan ettei tulekaan). En oikein osaa sanoa, että mistä tämä johtuu, uskoisin että kyse on lähinnä siitä jännästä asiasta, että joidenkin ihmisten kanssa tuntee sielujen sympatiaa ensikohtaamisesta lähtien (kuten esim. vaimoni ja joidenkin kavereideni kanssa on tapahtunut) ja toisista taas tulee suoraan epäileväinen olo, kuten eräästä entisestä työkaverista tuli jo heti kättelyssä (kirjaimellisesti), ja tunne vain vahvistui mitä paremmin häntä opin tuntemaan (hän siis paljastui seksistiseksi tyypiksi). Mutta joka tapauksessa nyt jäin miettimään, että pitäiskö tässä pyrkiä vaihtamaan terveydenhoitajaa tämän fiiliksen perusteella, vai pitäisikö vain antaa olla. Ideaalitilanteessahan terveydenhoitajaan syntyisi sellainen hyvä ja luottavainen suhde, jossa olisi sellainen tunne, että jos tarvitsee tukea missä vaan raskauteen liittyvässä asiassa, niin häneltä sitä saisi. Nyt ainakin ensikontaktista jäi vähän sellainen fiilis, että käydään nyt täällä että päästään näihin julkisen puolen seulontoihin ja muihin kuvioihin mukaan, kun ei huvita maksaa yksityisellekään, mutta että en ollut sydämellä mukana tapaamisessa. Kyllähän niitä on olemassa yksityisiä neuvoloitakin, ja yksi kaveri kävi sellaisessa läpi koko raskauden. Uskoisin kyllä, että  julkisellakin on todella kivoja terveydenhoitajia, mutta eihän sitä voi mistään tietää, että kuka on juuri itselle sopiva. Kavereilla on sama terveydenhoitaja neuvolassa kuin meilläkin, ja he ovat olleet tyytyväisiä, joten nämä on ihan makuasioita. Minulle ei myöskään tullut sellaista tunnetta, että sateenkaariperheellisyytemme olisi vaikuttanut mitenkään siihen, minkälainen neuvolakäynti oli. No, jos tulee hätä ja kaipaa todella sympaattista korvaa, niin lapsettomuusklinikallamme on myös äitiysneuvola, ja tunnen jo kaikki klinikan työntekijät, ja tiedän että he ovat kivoja, joten sinne voi ainakin varata ajan. Minulla on kuitenkin sellainen olo, että vaikka tavallaan on ikävä klinikan ihanaa henkilökuntaa, niin tuntuu myös hyvältä siirtyä pois lapsettomuusklinikalta julkisen terveydenhuollon pariin, se tekee raskauden konkreettisemmaksi, kun ei enää juokse samassa paikassa kuin yritysvuosina. 🙂

Raskausajan ruokavalio

Olen toki jo pitkään tiennyt perusasiat raskausajan ruokavaliosta, mutta vasta tänään löysin ne Eviran viralliset ruokasuositukset. Ei sitten ollut mennyt tämä ruokavalio ihan putkeen – suunnilleen samoihin aikoihin kun tein positiivisen raskaustestin, aloin myös himoitsemaan metvurstia ja leikkeleitä, ja olenkin syönyt niitä päivittäin siitä lähtien. Tänään sitten selvisi, että metvursti on kiellettyjen listalla. Hupsista. 🙂 En tiedä kannattaisiko sitä sitten testauttaa itsensä toksoplasmoosin varalta…

Muutenkin tämä ruokavalio vaatii hieman sopeutumista, ja tähän asti se on epäonnistunut surkeasti. Esim. tänään söin lounaalla hampurilaisen, ja vasta kun annos tuli pöytään, muistin, että eikö raskaana pitänyt syödä pelkästään kypsää lihaa. Enhän minä sitä tilatessa muistanut, joten söin sitten jauhelihapihvini mediumina. Viime viikolla otin samassa paikassa onneksi kasvishampurilaisen, mutta se taas ei ollut niin hyvä, että olisin halunnut syödä sen tänään uudelleen. Eipä se lihaversiokaan mikään suuri herkku ollut, ehkä pitäisi yrittää käyttää veto-oikeutta jatkossa kun työkaverit ehdottavat kyseistä ravintolaa.

Viime viikolla kävimme lounaalla ramen-paikassa, ja ruokalistaa lukiessani totesin, että jokaikisessä annoksessa oli merilevää. Tilasin sitten yhden ramen-annoksen, ja vasta pöydässä istuessani tajusin, että kyllähän minä olisin voinut pyytää, että se merilevä jätetään pois. Olen tähän asti syönyt kaiken mitä tarjotaan, niin nämä erikoispyynnöt eivät millään meinaa luonnistua. Onneksi paljastui, että merilevä oli sitten kaikki yhdessä kasassa annoksen sivussa, joten jätin sen yksinkertaisesti syömättä. En kyllä usko, että se muutenkaan on sieltä vaarallisimmasta päästä, sillä merileväähän pitää vältellä siksi, että sen jodipitoisuus saattaa vaihdella, ja joissain merilevissä on liikaa jodia. Tämä on jännää, sillä myös raskausvitamiineissa on jodia, joten selvästi sitä on tärkeää saada. Ehkä juuri raskausvitamiinien jodipitoisuuden takia on hyvä vältellä merilevää, niitten yhteisvaikutus saattaisi olla liiallinen. 😉

Ramen, kuva Daniel Go

Eniten minua mietityttää, että alkaako kukaan työkaveri epäillä mitään, kun en enää syö sushia. Olen kuitenkin tunnettu sushin ystävä, joka aina ennen innostui kun joku ehdotti sushia. Nyt olen kahdesti syönyt vain salaatin läheisessä sushi-ravintolassamme (mikä tuuri, että heillä on myös salaattibuffet-vaihtoehto), mutta kohta tämä ei enää ole sattumaa vaan selkeä kuvio… No, ehkä kenelläkään ei ole intressejä vaivata ajatuksiaan minun syömisilläni, en minä ainakaan mieti mitä muut syövät. Toisaalta, paras ystäväni kyllä väitti, että jotkut ihmiset tarkkailevat toistensa tekemisiä, ja sanoi, että hän kyllä kiinnittää huomiota siihen, mitä muut syövät. Olemme puhuneet näistä ruokadilemmoista, sillä hän oli aiemmin tänä vuonna saman ongelman edessä, että ei halunnut vielä kertoa töissä raskaudesta, mutta miten selittää äkillisesti muuttuneet ruokailutottumukset. Itse ehdotin, että kasvissyönti on aina hyvä veruke, ja ainakin minä olen jo pitkään pyrkinyt syömään kasvisruokia liharuokien sijaan, jos vain mahdollista, vaikka tämän kirjoituksen perusteella sitä ei varmaan uskoisi. Ehkä tässä olisi parasta ryhtyä ihan oikeasti kasvissyöjäksi, kun näyttää siltä, että menen vaan metsään näiden liharuokien kanssa. 🙂

Hyviä uutisia alkuraskauden ultrasta

Tänään koitti vihdoinkin se päivä, jolloin pääsimme näkemään mitä kohdussani oikein tapahtuu. Onneksi on sellainen työ, joka vie ajatukset, joten en ihan hirveästi ehtinyt jännittämään ultraa, mutta kyllä oli aika epätodellinen tunne, kun kävelin töistä metroasemalle ja mietin, että kohta selviää, kasvaako sisälläni vielä lapsi, vai käykö taas niin kuin viimeksi.

Luin juuri toisesta blogista, että alkuraskauden ultran hinnat vaihtelevat suuresti pääkaupunkiseudulla, ja hinnastoa vilkaisemalla selvisi nopeasti, että meidän klinikkamme ei ollut sieltä halvimmasta päästä. Meille oli kuitenkin itsestään selvää, että haluamme ultraan samalle lääkärille, joka on myös tehnyt kaikki meidän lapsettomuushoitomme. Oli kyllä hauska, kun tulimme vastaanotolle, niin lääkärimme hymyili leveästi ja hän sanoikin heti alkuun, että häntä jännittää varmaan yhtä paljon kuin meitäkin. Hän kyseli ensin hieman voinnistani ja onko minulla ollut pahoinvointia, rintojen arkuutta tai väsymystä, ja sitten siirryimmekin jo ultraamaan.

Monitori oli nyt käännetty niin, että me emme aluksi nähneet sitä ollenkaan, ja lääkäri sanoi, että hän katsoo ensin mikä tilanne on, ja näyttää sitten kuvan meillekin. Onneksi asia selvisi nopeasti, en edes kunnolla ehtinyt ruveta jännittämään, kun lääkärimme jo huudahti JES! ja tuuletti. Ultrassa näkyi vahva syke, jota en itse aluksi meinannut nähdä ollenkaan, mutta se johtui vain siitä, että yhtään tiennyt, että miltä sykkeen olisi pitänyt näyttää. Vaimo näki sen heti, ja minäkin näin sen lopulta kun sain opastusta. 🙂 Alkion koko vastasi viikkoja 7+1, mikä on täysin normaalin rajoissa vaikka tänään on hedelmöityksestä laskettuna 7+2. Laskettu aika on siis 18.6.2017 hedelmöityksestä laskettuna.

Oli kyllä mahtavaa jakaa tämä hetki lääkärimme kanssa, sillä se on kyllä sanoinkuvaamattoman arvokasta, että lääkärinä oli ihminen, joka tiesi tasan tarkkaan mitä kaikkea olemme käyneet läpi viimeisten reilun 3 vuoden aikana, ja joka tiesi, kuinka iso juttu se oli, että monitorissa vihdoinkin, ensimmäistä kertaa, näkyi sydämensyke. Ultran jälkeen lääkärimme sanoikin, että tämä oli kyllä päivän kohokohta. 🙂 Loput vastaanottoajasta kuluikin siinä, että sain äitiyskortin, jonka täyttämistä on tarkoitus jatkaa neuvolassa, ja keskustelimme siitä, että miten raskautta tullaan seuraamaan neuvolassa ja mitä tutkimuksia siihen kuuluu. Selvisi myös, että klinikan kautta saa laajemman NIPT-tutkimuksen kuin neuvolan kautta (NIPT on käytössä ainakin Helsingissä, mutta en tiedä onko se jo kaikissa Suomen kunnissa). Olin koko ajan luullut, että kaikki NIPT-tutkimukset ovat sisällöltään samanlaisia, mutta näin ei ole. Taidamme kuitenkin tyytyä neuvolan NIPT:iin, ellei sitten ole syytä ruveta tutkimaan asioita tarkemmin.

Olo on nyt aika innostunut ja vähän epäuskoinen, että tapahtuiko tämä kaikki todella. Ehkä tämäkin asia uppoaa tajuntaan hetken päästä, ja toivon mukaan lapsen tulo alkaa jossain vaiheessa tuntua todelliselta. Tasan kahden viikon päästä onkin sitten neuvola, jota odotan suurella mielenkiinnolla.

Lähdimme klinikalta vähän haikein mielin, että nytkö emme enää pitkään aikaan käykään siellä. Mukavaa henkilökuntaa tulee ikävä, kun ihmiset ovat tulleet jo tutuiksi vuosien varrella. Oman lääkärimme kanssa puhuimme, että toivottavasti näemme sitten jos/kun on pikkusisaruksen aika. Mahtavan käynnin päätteeksi oli vielä hauska detalji, että lääkärimme seuraavat potilaat oli myös naispari, mikä ilahdutti meitä. Toivottavasti heillä on hieman lyhyempi matka perille. 🙂

Alkuraskauden epätodellisuus

Jos tämä olisi yllätysraskaus, enkä olisi kartalla kuukautiskierrostani, niin en kyllä osaisi ollenkaan arvata, että saattaisin olla raskaana nyt. Klassisista raskausoireista minulla on tasan yksi – kuukautisten jääminen pois. Onhan tässä toki kaikenlaista pientä oiretta, joiden uskoisin johtuvan raskaudesta, mutta ei toisaalta mitään sellaista, jota en olisi kokenut myös joskus aiemmin, kun en ole ollut raskaana. Esimerkiksi minulla on nyt parina päivänä ollut lievää kuvotuksen tunnetta välillä, mutta se tuntuu ihan samalta kuin silloin, kun on joutunut nousemaan sängystä kesken unien eikä ole oikein vielä herännyt päivään. Minua myös väsyttää aika lailla työpäivien jälkeen, mutta kyllä minua väsytti jo ennen raskauttakin. Väsyttääkö minua nyt enemmän? En osaa sanoa. Vaimo sanoi, että hän oli eilen katsonut, että onko vatsani jo kasvanut, mutta hän ei ollut varma. Katsoin itse vatsaani peilistä, ja minusta se näytti vähän isommalta, mutta en minä toisaalta muista kovin tarkasti, miltä vatsani on ennen näyttänyt. Mitään valokuvia ei ole tietenkään tullut otettua, vaikka muuten olemmekin innokkaita kuvaajia.

Välillä toivoisin, että raskausoireet olisivat selkeämmät, niin ehkä tämä kaikki tuntuisi todellisemmalta. Toisaalta on kyllä mahtavaa, että olo on hyvä ja pystyy jatkamaan elämää normaalisti, eikä esim. joudu olemaan 1,5 kuukautta sairaslomalla jatkuvan oksentelun takia, kuten eräälle tutulle kävi. Mutta välillä on vaikea muistaa, että ylipäätänsä on raskaana. Toisaalta, nyt kun alkuraskauden ultra lähestyy kovaa vauhtia, alkaa raskauskin taas pyöriä mielessä enemmän. Toivon mukaan ultralla olisi sama vaikutus kuin positiivisen raskaustestin tekemisellä, että ainakin vähän aikaa tuntuisi ihan konkreettisesti siltä, että meille on tulossa lapsi. 🙂

PAS ja yllättävän piinattomat piinaviikot

Päädyimme lopulta siihen tulokseen, että ei tämä odottamalla parane, sillä näyttää siltä että meillä tunne siitä, että emme ole valmiita jatkamaan hoitoja, vaan jatkuu ja jatkuu. Lopulta oli ryhdyttävä toimeen, vaikka sitten kuinka epävalmiina, joten kun syyskuussa kuukautiseni alkoivat, aloin taas syömään Letrozoleja, ja varasin ajan follikkeliultraan. Letrozolit toimivat kuten ennenkin, ja aiheuttivat minulle neljä päivää kestäneen migreenityyppisen päänsäryn. Kun lääkäri kysyi vointia follikkeliultrassa, hän sanoikin, että ”muistuta, etten enää ikinä käske sinua syömään Letrozoleja”. 🙂 Kyllähän minä olisin voinut tuosta tosiaan sanoa, mutta tällä kertaa ajattelin, että kun kyse on tasan yhdestä kierrosta, niin voin minä säästää sen 150€ ja ja kokeilla kuinka paha päänsärky tulee… Kun kävimme insseissä, käytin Menopuria juuri sen takia, että Letrozol aiheutti päänsärkyä, mutta viiden päivän Menopur-annos maksoi sen 150 €, joten kyllähän se paljon kalliimmaksi tuli.

Follikkeliultrassa löytyi 2 hyvän kokoista johtofollikkelia, ja limakalvokin oli tarpeeksi paksu, joten meille varattiin aika alkionsiirtoon viikon päähän. Sain samana päivänä pistää annoksen Ovitrellea, jolla aiheutettiin ovulaatio, ja samasta lääkepakkauksesta säästettiin pieni määrä liuosta tukilääkkeeksi jota käytin sitten ennen ja jälkeen siirron. Oli kyllä mahtavaa, ettei PAS:in yhteydessä tarvinnut käyttää Lugesteronia, kuten tuoresiirron yhteydessä viimeksi, sillä Ovitrelle on huomattavasti miellyttävämpi käyttää.

Itse alkionsiirto meni todella mukavasti ja helposti, oli varmaan kivoin klinikkakäynti ikinä. Biologi kommentoi alkiota antaessaan, että se on jo hyvää vauhtia tulossa ulos kuorestaan, että nyt on siirto kreivin aikaan. Lääkärimme taas totesi, että olisiko nyt vihdoinkin meidän vuoro onnistua. Onhan tässä jo kulunut reilusti yli 3 vuotta ensitapaamisesta, joten sitä toivomme mekin. Koko toimenpide oli hetkessä ohi, ja sitten olimmekin jo kadulla, tonnin lasku repussa, mutta onnellisina. Meillä oli molemmilla hyvä fiilis, että tämä saattoi hyvinkin onnistua. Erityisen hyvä fiilis minulla oli siitä, etten ollut yhtään ehtinyt jännittää siirtoa, tai googlata mitään PAS:iin liittyvää, tai muutenkaan ajatella asiaa ylipäätänsä. Tuli ensimmäistä kertaa meidän pitkällä hoitotaipaleella sellainen fiilis, minkä kuvittelen, että voisi tulla jos onnistuu lyhyen kotona yrittämisen jälkeen tulla raskaaksi – sellainen, oho, siinäkö se oli, kävipäs helposti. Raskainta näissä hoidoissa on mielestäni ollut juuri se, että kun ravaa klinikalla alituiseen, joutuu myös väkisinkin miettimään raskautumista kovasti, ja ainakin minua alkaa pelottaa ja huolestuttaa kaikki mitä enemmän mietin asioita. En tiedä mikä nyt oli eri tavalla (ehkä pitkä hoitotauko, ehkä mielekäs työ joka pitää päivät kiireisinä) mutta tuntui hyvältä että kerrankin sisääni oli saatu alkio ilman että ehdin edes tajuta mitä oikein tapahtuu. 🙂

Illalla kotona tunsin alavatsassa todella jännittävää tunnetta, jota on lähes mahdotonta kuvailla, muuten kuin että se oli selkeästi erilaista kuin mikään muu aiemmin kokemani tunne. Sellaista pientä kipua ja paineen tunnetta, mutta ei kovin voimakasta, eli jos olisin ehtinyt nukkumaan, en usko että olisin tuohon herännyt. Tuli sellainen olo, että voinko oikeasti tuntea alkion kiinnittymisen? Joka tapauksessa siitä tuli erittäin positiivinen fiilis, ja sen seurauksena piinaviikot olivat yllättävän piinattomat – olin varma että olen raskaana. Toki tulevina päivinä uskoani hieman koeteltiin, kun mitään muita oireita ei ollut, ei edes sellaista pientä vilustumisen tunnetta, joka oli edellisellä kerralla kun tulin raskaaksi. Päätimme vaimon kanssa, että teen testin vasta 8 päivää siirron jälkeen, DPO 13, sillä halusimme ajoittaa hyvät tai huonot uutiset viikonlopulle. Aina aikaisemmin olen ollut ihan hirveän kärsimätön, mutta nyt pysyin yllättävän hyvin päätöksessäni, koska olin niin varma positiivisesta tuloksesta, että ajatus negatiivisesta oli niin musertava, etten halunnut sellaista keskelle työviikkoa.

Ja kuten tästä kirjoituksesta ehkä on saattanut jo rivien välistä lukea – tulos tosiaan oli positiivinen! 🙂 Oli kyllä suuri helpotus, että olin oikeassa, sillä muuten olisin kyllä hieman ihmetellyt, että miten paljon minä oikein olen onnistunut kuvittelemaan asioita. Kun tämä nyt oli toinen kerta kun sain plussan testiin, niin minulla oli koko ajan sellainen tuttu tunne edelliseltä kerralta, joka sai minut varmaksi onnistumisesta. Tällä kertaa uskalsimme myös heti iloita plussasta ja alkaa suunnittelemaan tulevaa, mm. keksimme jo nimen tulevalle lapselle. 😉 Välillä kyllä hieman huolestuttaa, että ei kai tällä kertaa käy sama kuin viimeksi, mutta yleisesti ottaen olen paljon toiveikkaampi nyt.

Tänään on kulunut viikko virallisesta testipäivästä, jolloin myös ilmoitimme hyvät uutiset klinikalle ja varasimme ajan alkuraskauden ultraan. Klinikalta kysyttiin myös haluanko verikokeisiin, mutta kieltäydyin visusti, koska viimeksi juuri verikokeet ennustivat huonoa, jonka seurauksena itkinkin 3 viikkoa, että tämä raskaus tulee menemään kesken, kunnes sitten lopulta alkuraskauden ultrassa todettiin, että näin todella on käynyt. Nyt aion nauttia täysin siemauksin odotuksesta ultraan asti, ja toivottavasti vielä sen jälkeenkin. 🙂

Varasimme myös ensimmäisen neuvola-ajan heti virallisen testipäivän jälkeisenä päivänä. Oli aivan mahtavaa, että vaimo pystyi tekemään sen puolestani, sillä hän sattui kätevästi olemaan juuri etätöissä, ja minulla taas on hieman hankala löytää hyvää paikkaa, jossa voisi töissä puhua luottamuksellisia asioita puhelimessa. Puhelimessa ollut ihminen oli vaimon mukaan vaikuttanut todella mukavalta, ja saimme neuvola-ajan marraskuun puoliväliin, jolloin edellisten kuukautisten alkamispäivästä on kulunut 2 kuukautta. Ihanaa, että kalenterissa on neuvola! Viimeksi en ikinä varannut neuvola-aikaa, kun ajattelin että mitä turhaan, kun kuitenkin menee kesken. On ihan mieletöntä, että nyt on niin eri fiilis!

Parasta tässä raskaudessa tähän mennessä on ollut se, että nyt tuntuu siltä, että olen päässyt yli edellisen keskenmenon aiheuttamista peloista. Minua pelotti todella paljon ryhtyä yrittämään uudestaan, koska pelkäsin sitä, että jos tulisin raskaaksi, että päivät olisivat yhtä raskaita ja pelontäyteisiä kuin viimeksi. Olen yllättynyt, että tilanne onkin ihan päinvastainen, enkä käsitä mistä tämä optimismi on putkahtanut. Minä en kyllä oikein usko sanontaan ”pessimisti ei pety”, sillä kyllä minä petyin viimeksi kaikesta huolimatta, mutta jotenkin se pettymys ja suru jäi vaillinnaiseksi, kun olin surrut tulevaa keskenmenoa niin paljon etukäteen. Nyt olen superoptimisti, joten jos jotain ikävää tapahtuu, niin sitten kyllä petytään ja kunnolla. 😉

Tuntuu hurjalta, että olen nyt ollut reilun viikon tietoisesti raskaana, tuntuu niin kuin siitä olisi jo pieni ikuisuus, kun tein testin. Välillä sitä miettii, että mitä tuolla sisälläni oikein tapahtuu vai tapahtuuko mitään, ja pariin viikkoon ei ole vielä vastauksia luvassa. Täytyy siis yrittää keskittyä muihin asioihin, ja toivoa, että aika menisi nopeasti. Tuntuu kyllä siltä, että ajan kuluminen on hidastunut aivan valtavasti.

Kuulumiset vuoden kestäneeltä hoitotauolta

Hoitotaukomme venähti vuoden mittaiseksi, mutta nyt olemme taas aktivoituneet lapsitoiveen kanssa, joten on jo korkea aika päivittää kuulumiset blogiinkin! Olen pahoillani, että tämä blogi jäi hieman yllättäen tauolle. Tarkoitus ei ollut missään vaiheessa pitää taukoa, mutta tässä kävi niin, että ajatus kirjoittamisesta ei houkutellut, ja tulikin pidettyä sitten lomaa lapsitoiveista myös ajatusten tasolla ja keskityttyä muihin asioihin elämässä.

Kertaan vielä lyhyesti taipaleemme tähän asti – viime vuonna teimme viisi inseminaatioyritystä tuloksetta, jonka jälkeen kokeilimme IVF-hoitoa. Tulin hoidon avulla raskaaksi, mutta valitettavasti raskaus meni kesken, eikä tämän yhden alkion lisäksi pakkaseen jäänyt mitään. Joten vuosi sitten olimme juuri keskellä toista IVF-hoitoa, kun sainkin tietää, että papa-kokeen tulos oli huolestuttava. Päätimme, että tuoresiirtoa ei tehdä, vaan hoidetaan ensin terveyteni kuntoon. Myös toisesta IVF-hoidosta ainoastaan yksi alkio selvisi 5-päiväiseksi blastokystiksi, ja tämä kaveri meni sitten pakkaseen odottelemaan parempia aikoja.

Minulle tehtiin marraskuussa vuosi sitten Loop-hoito, joka onnistui hyvin ja kaikki solumuutokset saatin kerralla pois. Keväällä aloimme sitten miettiä, että milloin jatkamme hoitoja, ja varasin lapsettomuuslääkärillemme keskusteluajan. Tämä oli todella hyvä juttu, sain puhuttua kaikista asioista jotka vaivasivat minua, ja oli ihanaa, että lääkäri ymmärsi, että tällainen yllättävä solumuutos oli todella pelottava. Tuntui, että Kätilöopistolla lääkärit näkivät joka päivä niin monta potilasta, joilla kaikilla on solumuutoksia, että heidän oli ehkä vaikea empatisoida, kuinka järkyttävää se yksilötasolla on, kun pelästyy, että tuleeko minulle nyt syöpä… Toki kyse oli varmasti myös kiireestä, joten siksikin oli mukava varata tunnin aika lääkärille, ei tarvinnut pelätä ettei ehtisi jutella asioitaan loppuun asti. Keskustelun lopputulos oli kuitenkin se, että koska Loop-hoidon jälkeinen 6kk kontrolli oli jo niin lähellä, niin odotellaan ensin tulokset siitä ja lähdetään sitten tekemään pakastealkion siirtoa.

Huhtikuussa olin sitten uudestaan kolposkopiassa Kätilöopistolla, ja minulta otettiin myös papa ja HPV-testit. Lääkäri arvioi silmämääräisesti, että näyttää siltä, että solumuutokset ovat uusineet, ja että on todennäköistä, että saan kutsun uuteen Loop-hoitoon. Maailmani romahti. Laskeskelin parhaan ystäväni kanssa, joka juuri oli itse plussanut pitkän yrittämisen jälkeen, että jos minulle tehtäisiin kesäkuussa uusi Loop, ja odottaisin taas että puoli vuotta on mennyt, ja kontrollissa olisi kaikki kunnossa, niin voisin aikaisintaan yrittää tulla raskaaksi vuonna 2017… Totesimme siis vaimoni kanssa, että meidän on parempi siirtyä hoitamaan häntä, muuten tuhlaamme vaan hedelmällisimmät vuotemme siihen, että odotamme että minä olisin terve. Olimme miettineet samaa jo heti kun sain kutsun ekaan Loopiin, mutta emme aktivoituneet asian suhteen silloin, koska järkytys ja pelko olivat niin pinnalla, ettei energiaa riittänyt siihen, että olisi miettinyt vielä lapsettomuushoitojakin.

Jäin siis odottelemaan kolposkopian tuloksia, ja niissä kesti ja kesti. Lopulta soittelin itse perään, ja olin pudota tuoliltani, kun hoitaja kertoikin, että kaikki oli kunnossa. Papa oli normaali, HPV-testi negatiivinen, eikä mitään solumuutoksia ollut löytynyt. Minusta otetut koepalat oli nähtävästi lähetetty vielä jonnekin erikoisvärjäykseen, koska testitulokset olivat ristiriidassa lääkärin arvion kanssa, mutta myökään lisätutkimuksissa ei löytynyt mitään normaalista poikkeavaa. Yht’äkkiä olikin täysin mahdollista yrittää raskautta minun kanssani. Tuntui hurjalta ajatella, että olen terve, en millään meinannut pystyä uskomaan sitä. Nähtävästi minulla kuitenkin oli joku tulehdus kohdunsuulla, joka sai lääkärin luulemaan, että solumuutokset ovat uusineet, mutta ei sellainen tulehdus, josta voisi kehittyä syöpä, joten kai se sitten on vaaraton. Itseä mietityttää, että onkohan tuo kuinka yleistä vai harvinaista, kun ei ainakaan ole mitään muuta keinoa huomata koko asiaa, kuin tutkia kohdunsuuta mikroskoopilla, ja eihän sellaista tehdä ikinä ellei ole syytä papan perusteella epäillä jotain vakavampaa. Tämä minun tulehdukseni kun ei näkynyt papassa millään tavalla.

Kun sitten selvisi, että olenkin terve, aloimme miettiä, että pitäisikö meidän sittenkin kokeilla alkionsiirtoa minun kanssani, kun sekään ei oikein tuntunut hyvältä, että jättäisimme minulle yhden oljenkorren, jonka voisin käyttää vasta parin vuoden päästä. Tuntuu paremmalta siirtyä hoitamaan vaimoa, kun meillä ei ole enää pakkasessa alkiota minua varten. Toki siis alkion voisi siirtää myös vaimon kohtuun, mutta oletan, että siinä ainakin olisi jonkin sortin byrokraattinen kuvio, kun meitä ei kuitenkaan Suomen nykyisen lain silmissä hoideta pariskuntana.

Viime keväänä, kun kävin juttelemassa lääkärimme kanssa, kävimme läpi myös negatiiviset skenaariot, kuten sen, että en tulisi raskaaksi pakastealkion siirrosta. Lääkäri oli sitä mieltä, että siinä tapauksessa meidän kannattaisi hoitaa vaimoa, tai jos minä haluaisin tulla raskaaksi, että vaimo lahjoittaisi munasoluja, sen sijaan että käytettäisiin minun solujani. Olin positiivisesti yllättynyt, että lääkäri ei loputtomiin pitänyt yllä toivoa, että kyllä tämä onnistuu minun soluillani, kun tuntui että silloin ekan IVF:n yhteydessä ja vielä tokankin aikana oli jotenkin selvää, että tottakai me jatketaan hoitoja minun kanssani. Toki siis lääkäri asetteli sanansa hyvin varovaisesti nytkin, mutta selvästi se, että olemme nyt kahdesta IVF:stä saaneet molemmista vain yhden blastokystin, kertoo siitä, että jotain ongelmaa on. Toisaalta, edelleenkin yksi alkio on aivan riittävästi, jos raskaus kestää loppuun asti ja saamme terveen lapsen kotiin. 🙂

Kaikki nämä huolet terveydestä ja veivaaminen edestakaisin (uuteen Loopiin -> ei kun olenkin terve) aiheuttivat kuitenkin sen, että ajatus hoitojen jatkamisesta tuntui vaikealta. En olisi enää halunnut yrittää, olisin vain halunnut antaa vastuun vaimolle ja hänen kropalleen, toisaalta en halunnut jättää alkiota vuosikausiksi pakkaseen enkä myöskään ollut kokonaan valmis luopumaan ajatuksesta, että olisin raskaana, kun meillä nyt kuitenkin oli se alkio pakkasessa. Kaiken tämän vatvomisen seurauksena päädyimme edelleen jättämään lapsihaaveet taka-alalle kesäksi, ja keskityimme muihin asioihin, kuten työhön, lomailuun ja Pokémon Go:n pelaamiseen. Loma lääkäreistä teki kuitenkin hyvää, ja nyt syksyllä olimme lopulta valmiita (tai niin valmiita kuin tässä koskaan voi olla) palaamaan klinikalle. Tästä lisää seuraavassa kirjoituksessa.