Perätilahuolia

Edellisessä kirjoituksessa mainitsinkin, että loppuraskautta on hieman varjostaneet huolet, mutta onneksi ei mitään vakavaa kuitenkaan. Ensimmäinen isompi huolestumisen hetki tuli, kun päätin käydä yksityisellä gynekologilla raskausviikolla 30+4. Lähinnä varasin ajan siksi, että tuntui että halusin käydä juttelemassa asioista tyyliin ”onhan tämä kaikki normaalia”. 🙂 Kaikki oli ihan normaalia, mutta lääkärillä heräsi epäilys perätilasta kun hän tunnusteli vatsaani käsillään, joten tilanne varmistettiin ultralla, ja siellähän hän kökötteli linkkuasennossa, peppu alaspäin ja jalat kohti taivasta.

Koska viikkoja oli tuossa vaiheessa vasta noin vähän, oli hyvinkin todennäköistä, että lapsi saattaisi vielä kääntyä itsekseen. Itse en ollut osannut epäillä perätilaa ollenkaan, kun vauva oli aina aiemmin viihtynyt raivotarjonnassa, ja koska potkut tuntuivat kuitenkin suhteellisen korkealla, suunnilleen navan korkeudella ja useimmiten oikealla kyljellä, mutta ihan loogistahan tuo oli että potkut tuntuvat siinä kohtaa kun lapsen jalat sojottivat ylöspäin. Toisaalta potkut voivat hyvin tuntua samassa kohtaa vaikka lapsi olisi pää alaspäin, sekin on tullut koettua tämän raskauden aikana.

Kun sain tietää vauvan perätilasta, aloin jännittämään, että tapahtuuko kääntyminen vai ei. Huomasin myös, että minulla oli vahva mielipide, että haluaisin synnyttää alakautta, vaikka vauva olisi edelleen perätilassa synnytyksen alkaessa. Aloin siis myöskin jännittämään sitä, että toivottavasti lääkäreillä ei olisi minun kohdallani mitään syytä suositella sektiota perätilan takia. Tuntui, että 5 viikkoa neuvolalääkäriin on pieni ikuisuus, ja mielialaa laski epätietoisuus siitä, miten synnytys tulisi tapahtumaan. Toivoin kovasti, että viikon päästä neuvolassa (rv 31+3) lapsi olisi kääntynyt, mutta niin ei käynyt. Lapsi hengaili edelleen samassa asennossa viikkoa myöhemmin, ja asia varmistettiin silloinkin vielä ultralla. Siitä alkoivat pitkät epätietoisuuden viikot, ja aloin suojelemaan itseäni niin, että lakkasin lukemasta mitään synnytykseen liittyvää ja yritin vaan keskittyä täysillä töihin.

Nähtävästi synnytyksen hetkellä vain 3-4% lapsista on enää perätilassa, mutta tuo prosentti tuntuu hurjan pieneltä, kun vertaa siihen, kuinka monta kaveria tiedän, joiden vauvat ovat syntyneet perätilassa. Tämä on toki hyvä esimerkki siitä, kuinka liian pieni otoskoko voi vääristää mielikuvaa jonkin asian yleisyydestä, sillä onhan siinä nyt selvä ero että laskeeko yleisyyden miljoonien syntyneiden perusteella vai mun 10 kaverin perusteella. 😉 Nähtävästi Suomessa on myös huomattavasti yleisempää, että ihmiset itse toivovat sektiota perätilan takia, kuin että lääkärit suosittelisivat sitä alatiesynnytystä toivovalle. Suurin osa omista kavereistakin päätyi suoraan suunniteltuun sektioon kun vauva ei kääntynyt, mutta yksi läheisimmistä kavereistani synnytti esikoisensa alateitse ilman mitään ongelmia perätilasta huolimatta. Nähtävästi perätiloissakin on eroja – jos vauva on tulossa peppu edellä, jalat ylöspäin, on tilanne hyvä eikä kovin riskialtis, mutta jos vauva on tulossa jalat ensimmäisenä, kasvavat riskit.

Koska epätietoisuutta on helpompi kestää jos tekee jotain, selvitin kuitenkin, onko mitään mitä voin itse tehdä parantaakseni tilannetta. Luin heti ensimmäiseksi doula / kätilö Eeva Itkosen kirjoittaman artikkelin Vauva perätilassa – mitä teen?. Artikkelin yhteydessä esitellyt kehollisen tasapainon harjoitukset olivatkin jo entuudestaan tuttuja, sillä oma doulani oli opettanut ne meille ensimmäisellä tapaamisella, ja niitä kannattaa tehdä myös vaikka vauva olisi raivotarjonnassa. Breech tilt -harjoitusta taas ei suositella jos vauva on pää alaspäin, joten sitä päädyin kokeilemaan vain pari kertaa, kun totesin, ettei minulla ole mitään keinoa tunnistaa omin käsin mikä on vauvan pää ja mikä peppu, kun en vain yksinkertaisesti erota niitä toisistaan. Loppujen lopuksi en ole jaksanut tehdä kehollisen tasapainon harjoituksia kovin aktiivisesti, vaan niitä on tullut tehtyä pikemminkin satunnaisesti. Voin kuitenkin erityisesti suositella ”vauvamahan nosto rebozolla” -harjoitusta (sitä voi tehdä myös kantoliinalla, lakanalla tai pyyhkeellä), sillä se on tuntuu vaan ihan älyttömän hyvältä ja rentouttaa ihanasti. ❤

Doulan ehdotuksesta olen käynyt myös osteopatiassa varmistamassa, ettei kehossa ole mitään jumeja/jännityksiä jotka voisivat kannustaa vauvaa hengailemaan pää ylöspäin. Olen aiemminkin elämässäni käynyt migreenin ja hampaiden narskuttelun takia osteopaatilla ja saanut niihin apua. Hoito on aika saman tyyppistä kuin fysioterapeutillakin, eli osteopaatti painelee ja liikuttaa potilasta ja tasapainoittaa tällä tapaa kehoa. Nyt raskauden aikana olen käynyt uudella osteopaatilla, jolla on vastaanotto Kätilötalolla Töölössä. Hän yhdistää osteopatiaan myös kraniosakraaliterapiaa, mikä nähtävästi on jonkin sortin vaihtoehtohoitoa, jonka vaikutusta ei ole pystytty todistamaan tieteellisesti, mutta eipä se haittaa, en ole nimittäin koskaan ollut minkään muun hoidon seurauksena niin kokonaisvaltaisesti rentoutunut. 🙂

Raskausviikolla 35 koitti sitten vihdoinkin se kauan odotettu hetki, että saan tietää, onko vauva jo kääntynyt vai ei. En missään vaiheessa ollut tuntenut sellaista voimakasta kokonaisvaltaista liikehdintää, josta voisi päätellä, että kääntyminen on käynnissä. Sen sijaan edeltävänä viikonloppuna oli sellainen olo, että onkohan lapsi kohdussa poikittain, kun tuntui että yksi pyöreä pää pullisti kohtua vasemmalta kyljeltä ja toinen oikealta… Harmikseni neuvolalääkäri vaihtui viime hetkellä ja sijaistamaan tuli lääkäri toiselta terveysasemalta. Hän ei tuntenut terveysaseman käytäntöjä, ja hänelle oli esimerkiksi sanottu, että huoneessa ei ole ultraa käytettävissä, mutta unohdettu kertoa, että terveysasemalta löytyy kyllä yksi huone, jossa on yhteiskäyttöinen ultraäänilaite, jolla esim. neuvolan täti oli ultrannut minua edellisellä visiitillä. Lääkäri kyllä arveli käsin tunnustelemalla, että lapsi voisi olla pää alaspäin, mutta minulle jäi käynnistä lähinnä sellainen olo, etten saanut mitään vastauksia kysymyksiini tai mitään varmistusta siihen, että kaikki on nyt hyvin. Joten ei auttanut muu kuin varata samantien uusi aika tutulle yksityislääkärille. Kaksi päivää myöhemmin sainkin varmistuksen ultralla, että lapsi on todellakin kääntynyt taas raivotarjontaan! Muutenkin sain huomattavasti kattavammin täytetyn rivin äitysneuvolakorttiin ja vastaukset kaikkiin kysymyksiini. Eli kaikki oli hyvin, paitsi että yksityislääkäri epäili että minulla on raskausdiabetes, ja passitti minut asap sokerirasituskokeeseen (jota minulle ei siis oltu kertaakaan tehty raskauden aikana, koska diabetekseen sairastumisriskini on niin pieni). Tästä lisää seuraavassa kirjoituksessa.

5 viikkoa töitä jäljellä ja pientä stressinpoikasta pukkaa

Kesäkuu ja laskettu aika lähestyvät uhkaavasti. 🙂 Laskettuun päivään on reilu pari kuukautta enää, ja töitä on jäljellä viisi viikkoa, sitten alkaa äitiysvapaa. Huomenna koittaakin jo rv 30+0, joten valmistautuminen synnytykseen alkaa tuntua aiempaa ajankohtaisemmalta, vaikka onhan tuossa todennäköisesti vielä 10 viikkoa aikaa.

Töissä edellinen asiakasprojekti loppui helmikuun loppuun, ja sovittiin työnantajan kanssa, että teen yhtä sisäistä projektia äitiysloman alkuun asti. Työnantaja on tukenut minua todella hyvin raskauden kanssa, he ovat tehneet selväksi että haluavat pyrkiä siihen, että minulla olisi mahdollisimman vähän stressiä ja että voidaan tehdä erilaisia työaikajärjestelyitä, mitä vain koen tarvitsevani. En ole onneksi tarvinnut mitään erityistä, vaan olen jaksanut tähän menessä hyvin. Plussatunnit tosin ovat kyllä huvenneet ihan kiitettävästi, kun on ollut yhtä sun toista neuvolassa juoksemista ja vastaavaa… Sen sijaan pientä stressiä on kyllä ollut, ei onneksi kovin pahaa, mutta kuitenkin. En vain usko, että tämän stressin olisi voinut välttää millään muulla keinolla, kuin sillä, että raskaus olisikin ajoittunut niin, että olisin ollut edellisessä asiakasprojektissa äitiysloman alkuun asti. Se oli huippukiva projekti mahtavan tiimin kanssa, ja kyseinen projekti oli jo kestänyt sen verran pitkään, että olin täysin kotiutunut asiakkaalle ja kyseisiin hommiin. Uusi parin kuukauden projektini taas on ehkä parasta, mitä ammatillisen kehitykseni kannalta olisi voinut tapahtua, mutta tuo luonnehdinta tarkoittaa toki sitä, että tässä projektissa minulla on paljon uutta opittavaa. Tuntuukin siltä, että viime aikoina en ole tehnyt muuta kuin opiskellut, sillä opettelen töissä uusia töihin liittyviä juttuja ja opettelen kotona uusia synnytykseen liittyviä juttuja. Pahin stressin tunne on onneksi jo laantunut, mutta välillä tuntuu että hajoan kahtia kun samaan aikaan pitäisi opiskella kahta täysin toisistaan erillistä asiaa, ja oma sisäinen paine kannustaa tutustumaan synnytykseen, mutta toisaalta tunnollisuus kannustaa keskittymään töihin. Se olisi toki hyvä, jos yksinkertaisesti osaisin vetää rajan työajan ja vapaa-ajan väliin, mutta totuus on että mietin synnytystä ja äitiyttä töissä ja töitä kotona. 😀 Tilanne olisi varmasti helpompi, jos minulla olisi tiimi, mutta nyt kun teen projektia yksin, ei ole ketään auttamassa minua pysymään ruodussa… Toivon kovasti, että kaikesta tästä huolimatta saan projektin valmiiksi, tai ainakin sillä tavalla hyvälle mallille, että jonkun toisen on helppo saattaa se maaliin.

Synnytykseen valmistautuminen on tosiaan ollut aika pinnalla viime kuukausina, sillä olen lukenut kirjoja aiheeseen liittyen, käynyt raskausjoogakurssin ja löytänyt meille doulan (kirjoitan näistä aiheista vielä tarkemmin erikseen). Alkuraskaudessa en jotenkin uskaltanut vielä ”liikaa” keskittyä tulevaan, mutta rakenneultran jälkeen olen antanut itselleni luvan ruveta valmistautumaan lapsen tuloon ihan kunnolla. Nyt tuntuukin siltä, että tässä on paljon opittavaa ja vain vähän aikaa. 🙂 Itselleni ainakin on tärkeää ymmärtää mitä synnytyksessä tapahtuu. En halua olla tietämätön ja pihalla kaikesta, se tuntuisi pelottavalta olla synnyttämässä eikä hahmottaa mitä tapahtuu. Siinä vaiheessa kun synnytys on jo käynnissä ja supistukset ovat kivuliaita, ei varmasti ole vastaanottavaisimmillaan uudelle tiedolle, joten tutustun mielelläni synnytyksen kulkuun ja kivunlievitysmenetelmiin etukäteen. Sen verran olen ainakin oppinut, että tiedän nyt, että olin vielä viime vuoden puolella autuaan tietämätön siitä mitä synnytyksessä tapahtuu, vaikka tiesinkin huomattavasti enemmän jo silloin kuin esimerkiksi viisi vuotta sitten. Esimerkkinä kerrottakoon, että viime vuonna tiesin, että lapsen olisi hyvä syntyä pää edellä, ja jos lapsi ei ole asettunut pää alaspäin, usein päädytään sektioon, vaikka myös pepputarjonnassa voi olla mahdollista synnyttää. Nyt olen oppinut, että kun lapsi on pää alaspäin, niin lisäksi lapsen olisi hyvä olla kääntynyt niin, että kasvot ovat kohti äidin selkää. Jos lapsen kasvot ovat kohti äidin vatsaa, tätä kutsutaan avotarjonnaksi, ja tässä asennossa lapsen on hankalampi mahtua ulos synnytyskanavasta. Jos lapsi on avotarjonnassa, avautumisvaihe saattaa pitkittyä ja supistukset olla normaalia kivuliaampia, ja myös supistusten välissä saattaa tuntua kipua. Onneksi myös omilla asennoilla voi kannustaa lasta kääntymään oikein päin, tarkempia ohjeita ja lisätietoa löytyy esim. täältä.

Kirjoja raskauteen, synnytykseen ja äitiyteen

Yllä olevassa kuvassa näkyy kirjoja, jotka minulla tällä hetkellä on kotona. Lukemista riittää, ja lisää tulee hankittua. 🙂 Kirjastosta onneksi saa kirjoja hyvin, osan olen ostanut itselleni ja osan olen lainannut doulalta. Osan kuvassa näkyvistä kirjoista olen jo lukenut, ja saattaa olla, että jos vain jaksan, kirjoitan tänne jossain vaiheessa tarkemminkin mitä olen pitänyt lukemistani kirjoista. Nyt haluan suositella kahta niistä:

Malla Rautaparta: Raskaus, synnytys, äitiys — äidiksi omaa kehoa kuunnellen
Tämä kirja sisältää hyvää tietoa synnytyksestä suomeksi, ja lisäksi se sisältää paljon harjoituksia, joiden avulla voi helpottaa oloaan sekä raskauden että synnytyksen aikana. Kirjassa keskitytytään siihen, mitä lukija voi itse tehdä, jotta synnytyskokemuksesta tulisi mahdollisimman mukava. Näitä ohjeita ei kannata skipata, vaikka synnytyssuunnitelman ainoa kohta olisi, että kaikki kipulääkkeet tänne heti, koska fakta on, että usein kestää kauan ennen kuin synnytys on käynnistynyt niin että pääsee synnytyssaliin ja saa epiduraalin, ja jotenkin niistä kivuista on selvittävä sinnekin asti. Myöskin synnytyssaleissa on nykyään paljon välineitä, joita voi synnytyksen aikana käyttää apuna, jos vain tietää mitä niillä tehdään. Jumppapallolla voi tehdä paljon muutakin kuin pelkästään istua, mutta enpä olisi keksinyt mitä, ellen olisi lukenut tätä kirjaa.

Laura Andersson: Voit nukkua — kuinka opetin vauvani nukkumaan ja kuinka se muualla tehdään
Tämä kirja tuli ahmaistua hetkessä, se oli niin mukaansatempaavasti kirjoitettu. Bonuksena kirjoittaja on sateenkaariperheen äiti, joten läpi kirjan puhutaan puolisoista, mikä lämmitti sydäntä monien heteronormatiivisten synnytyskirjojen jälkeen. Kirjan idea on se, että aloittamalla pienien asioiden tekemisen mahdollisimman pian lapsen syntymän jälkeen, lapsi oppii pikkuhiljaa nukkumaan niin, ettei hänelle tarvitse pitää unikoulua siinä vaiheessa kun vanhemmat ovat hermoromahduksen partaalla valvomisesta. Esimerkiksi lapsen päiväunien aikana kannattaa pitää valot päällä ja normaali volyymi tekemisissä, kun taas yöunille rauhoitutaan pimeässä ja hiljaisuudessa. Kirjassa on myös paljon vinkkejä lisälukemiseen. Aiomme itse yrittää toteuttaa kirjan oppeja, joten raportoin varmaan jossain vaiheessa, miten nukkumaanopettelu on toteutunut käytännössä. 🙂

Välillä tietokonetta on mukava käyttää jumppapallolla istuen, erityisesti nyt kun on raskaana

Olemme hankkineet jumppapallon raskaudenaikaisia harjoituksia ja synnytystä varten. Viikko sitten kävimme hakemassa myös Svartåsen-läppäripöydän Ikeasta. Pöytä maksoi vaivaiset 20 euroa, ja on kyllä tosi mukava, että kotona voi käyttää konetta entistä useammassa asennossa, varsinkin nyt kun raskaana ollessa selkä on enemmän koetuksella. Tosin meillä ei kyllä vieläkään ole täydellistä työympäristöä kotona, kuvassa näkyvässä läppäripöydässä ongelmana on puutteellinen tuki käsivarsille, mikä sitten tuntuu hartioissa. Sohvalla istuminen taas kipeyttää koko selän, ja satulatuolilla istuessa puutuu takapuoli. Kun vaihtaa asentoa tarpeeksi usein, elämä helpottuu. 🙂