Perätilahuolia

Edellisessä kirjoituksessa mainitsinkin, että loppuraskautta on hieman varjostaneet huolet, mutta onneksi ei mitään vakavaa kuitenkaan. Ensimmäinen isompi huolestumisen hetki tuli, kun päätin käydä yksityisellä gynekologilla raskausviikolla 30+4. Lähinnä varasin ajan siksi, että tuntui että halusin käydä juttelemassa asioista tyyliin ”onhan tämä kaikki normaalia”. 🙂 Kaikki oli ihan normaalia, mutta lääkärillä heräsi epäilys perätilasta kun hän tunnusteli vatsaani käsillään, joten tilanne varmistettiin ultralla, ja siellähän hän kökötteli linkkuasennossa, peppu alaspäin ja jalat kohti taivasta.

Koska viikkoja oli tuossa vaiheessa vasta noin vähän, oli hyvinkin todennäköistä, että lapsi saattaisi vielä kääntyä itsekseen. Itse en ollut osannut epäillä perätilaa ollenkaan, kun vauva oli aina aiemmin viihtynyt raivotarjonnassa, ja koska potkut tuntuivat kuitenkin suhteellisen korkealla, suunnilleen navan korkeudella ja useimmiten oikealla kyljellä, mutta ihan loogistahan tuo oli että potkut tuntuvat siinä kohtaa kun lapsen jalat sojottivat ylöspäin. Toisaalta potkut voivat hyvin tuntua samassa kohtaa vaikka lapsi olisi pää alaspäin, sekin on tullut koettua tämän raskauden aikana.

Kun sain tietää vauvan perätilasta, aloin jännittämään, että tapahtuuko kääntyminen vai ei. Huomasin myös, että minulla oli vahva mielipide, että haluaisin synnyttää alakautta, vaikka vauva olisi edelleen perätilassa synnytyksen alkaessa. Aloin siis myöskin jännittämään sitä, että toivottavasti lääkäreillä ei olisi minun kohdallani mitään syytä suositella sektiota perätilan takia. Tuntui, että 5 viikkoa neuvolalääkäriin on pieni ikuisuus, ja mielialaa laski epätietoisuus siitä, miten synnytys tulisi tapahtumaan. Toivoin kovasti, että viikon päästä neuvolassa (rv 31+3) lapsi olisi kääntynyt, mutta niin ei käynyt. Lapsi hengaili edelleen samassa asennossa viikkoa myöhemmin, ja asia varmistettiin silloinkin vielä ultralla. Siitä alkoivat pitkät epätietoisuuden viikot, ja aloin suojelemaan itseäni niin, että lakkasin lukemasta mitään synnytykseen liittyvää ja yritin vaan keskittyä täysillä töihin.

Nähtävästi synnytyksen hetkellä vain 3-4% lapsista on enää perätilassa, mutta tuo prosentti tuntuu hurjan pieneltä, kun vertaa siihen, kuinka monta kaveria tiedän, joiden vauvat ovat syntyneet perätilassa. Tämä on toki hyvä esimerkki siitä, kuinka liian pieni otoskoko voi vääristää mielikuvaa jonkin asian yleisyydestä, sillä onhan siinä nyt selvä ero että laskeeko yleisyyden miljoonien syntyneiden perusteella vai mun 10 kaverin perusteella. 😉 Nähtävästi Suomessa on myös huomattavasti yleisempää, että ihmiset itse toivovat sektiota perätilan takia, kuin että lääkärit suosittelisivat sitä alatiesynnytystä toivovalle. Suurin osa omista kavereistakin päätyi suoraan suunniteltuun sektioon kun vauva ei kääntynyt, mutta yksi läheisimmistä kavereistani synnytti esikoisensa alateitse ilman mitään ongelmia perätilasta huolimatta. Nähtävästi perätiloissakin on eroja – jos vauva on tulossa peppu edellä, jalat ylöspäin, on tilanne hyvä eikä kovin riskialtis, mutta jos vauva on tulossa jalat ensimmäisenä, kasvavat riskit.

Koska epätietoisuutta on helpompi kestää jos tekee jotain, selvitin kuitenkin, onko mitään mitä voin itse tehdä parantaakseni tilannetta. Luin heti ensimmäiseksi doula / kätilö Eeva Itkosen kirjoittaman artikkelin Vauva perätilassa – mitä teen?. Artikkelin yhteydessä esitellyt kehollisen tasapainon harjoitukset olivatkin jo entuudestaan tuttuja, sillä oma doulani oli opettanut ne meille ensimmäisellä tapaamisella, ja niitä kannattaa tehdä myös vaikka vauva olisi raivotarjonnassa. Breech tilt -harjoitusta taas ei suositella jos vauva on pää alaspäin, joten sitä päädyin kokeilemaan vain pari kertaa, kun totesin, ettei minulla ole mitään keinoa tunnistaa omin käsin mikä on vauvan pää ja mikä peppu, kun en vain yksinkertaisesti erota niitä toisistaan. Loppujen lopuksi en ole jaksanut tehdä kehollisen tasapainon harjoituksia kovin aktiivisesti, vaan niitä on tullut tehtyä pikemminkin satunnaisesti. Voin kuitenkin erityisesti suositella ”vauvamahan nosto rebozolla” -harjoitusta (sitä voi tehdä myös kantoliinalla, lakanalla tai pyyhkeellä), sillä se on tuntuu vaan ihan älyttömän hyvältä ja rentouttaa ihanasti. ❤

Doulan ehdotuksesta olen käynyt myös osteopatiassa varmistamassa, ettei kehossa ole mitään jumeja/jännityksiä jotka voisivat kannustaa vauvaa hengailemaan pää ylöspäin. Olen aiemminkin elämässäni käynyt migreenin ja hampaiden narskuttelun takia osteopaatilla ja saanut niihin apua. Hoito on aika saman tyyppistä kuin fysioterapeutillakin, eli osteopaatti painelee ja liikuttaa potilasta ja tasapainoittaa tällä tapaa kehoa. Nyt raskauden aikana olen käynyt uudella osteopaatilla, jolla on vastaanotto Kätilötalolla Töölössä. Hän yhdistää osteopatiaan myös kraniosakraaliterapiaa, mikä nähtävästi on jonkin sortin vaihtoehtohoitoa, jonka vaikutusta ei ole pystytty todistamaan tieteellisesti, mutta eipä se haittaa, en ole nimittäin koskaan ollut minkään muun hoidon seurauksena niin kokonaisvaltaisesti rentoutunut. 🙂

Raskausviikolla 35 koitti sitten vihdoinkin se kauan odotettu hetki, että saan tietää, onko vauva jo kääntynyt vai ei. En missään vaiheessa ollut tuntenut sellaista voimakasta kokonaisvaltaista liikehdintää, josta voisi päätellä, että kääntyminen on käynnissä. Sen sijaan edeltävänä viikonloppuna oli sellainen olo, että onkohan lapsi kohdussa poikittain, kun tuntui että yksi pyöreä pää pullisti kohtua vasemmalta kyljeltä ja toinen oikealta… Harmikseni neuvolalääkäri vaihtui viime hetkellä ja sijaistamaan tuli lääkäri toiselta terveysasemalta. Hän ei tuntenut terveysaseman käytäntöjä, ja hänelle oli esimerkiksi sanottu, että huoneessa ei ole ultraa käytettävissä, mutta unohdettu kertoa, että terveysasemalta löytyy kyllä yksi huone, jossa on yhteiskäyttöinen ultraäänilaite, jolla esim. neuvolan täti oli ultrannut minua edellisellä visiitillä. Lääkäri kyllä arveli käsin tunnustelemalla, että lapsi voisi olla pää alaspäin, mutta minulle jäi käynnistä lähinnä sellainen olo, etten saanut mitään vastauksia kysymyksiini tai mitään varmistusta siihen, että kaikki on nyt hyvin. Joten ei auttanut muu kuin varata samantien uusi aika tutulle yksityislääkärille. Kaksi päivää myöhemmin sainkin varmistuksen ultralla, että lapsi on todellakin kääntynyt taas raivotarjontaan! Muutenkin sain huomattavasti kattavammin täytetyn rivin äitysneuvolakorttiin ja vastaukset kaikkiin kysymyksiini. Eli kaikki oli hyvin, paitsi että yksityislääkäri epäili että minulla on raskausdiabetes, ja passitti minut asap sokerirasituskokeeseen (jota minulle ei siis oltu kertaakaan tehty raskauden aikana, koska diabetekseen sairastumisriskini on niin pieni). Tästä lisää seuraavassa kirjoituksessa.